Hit the snow! Mt. Rosa, Reno & Lake Tahoe!! 17.-18.02 part1.

Pitka viikonloppu, eli suunnitelmana Road Trip tyttojen kanssa. Pitkasta viikonlopusta huolimatta olimme reissun paalla vain lauantain ja sunnuntain.

Perjantaina tapasimme viela Starbucksin merkeissa ja kavimme lapi viela tarkeimmat yksityiskohdat, kuten lahtoaika ja aamupala suunnitemat lauantai aamulle.
Tapaamisen jalkeen suunnistin takaisin kotiin kiireesti, silla en ollut viela pakannut ja kello oli yhdeksan illalla. Onneksi olin ajoissa listannut tarvitsemani tavarat, joten paniikinomainen tavaroiden etsiminen oli helppoa ja nopeaa.
  Puoli 11 aikaan, kesken pakkaamisen tuli arsyttava unohdus mieleen. Ei unohdus kuitenkaan vakava ollut, mutta olisi ollut kiva hoitaa se ennen pakkaamista. Olin unohtanut hakea automaatista kateista tyttojen nakemisen jalkeen. Lievasti arsytti siihen aikaan suunnata keskustaan automaatille. Onneksi oinen Pleasanton on rauhallinen, eika ollut liikennetta.
Paasin nukkumaan vahan kello 11 jalkeen, jattaen normaaliin tapaan pakattavaksi aamulla hammasharjan ja muita pienia asioita, jotka tarvitsin viela aamulla.

Heratyskelloni soi 3.30 yolla. Aamuksi sita ajankohtaa ei voi kutsua edes vitsin muodossa. Yllattavaa sinansa, en jaksanut heti nousta, vaan torkutin heratyskelloa pariin otteeseen ja nousin ylos vasta 15 vaille nelja (yolla). Aamulla muistin kaiken tarkean tehda ja pakata. Ja aika riitti taydellisesti, joten kerkesin katsoa vahan lastenohjelmia, ennen kuin tytot tulivat hakemaan.

Paasimme Starbucksille vahan puoli viiden jalkeen. Olimme todennakoisesti (aamu)yon ensimmaisia asiakkaita. Ja minun kohdallani ei tietenkaan heti sujunut niinkuin piti, joten saadessani ihanan kuuman vanilija latteni kasiini ja onnellisuuden hurmassa siemaisin ensimmaisen kulauksen, ei maku ollut normaali. Kituliaan aikaisesta aamusta huolimatta hyva aamuni romahti. Maistoin uudelleen lattea ja maku edelleen oli oudon imela, jouduin toteamaan kahvini tehneelle, ettei se maistunut normaalilta. Onneksi ilman erillisia kysymyksia sain uuden latten. Fiilis parani heti, kun sain oikeanmakuisen latten kasiani lammittamaan.

Ahtauduimme kaikki viisi tyttoa autoon ja valmistauduimme henkisesti matkaamaan autossa vahintaan nelja tuntia. Koska reissasimme Julian autolla (niinkuin aina) Julia ajoi. Apukuskin paikalle paasi Nicola, joka on meita muita pidempi. Itse jouduin takapenkille, ja kaiken lisaksi keskelle! Theresia oli oikealla puolellani ja Saskia vasemmalla. Onneksi kenellakaan ei ole ahtaanpaikan kammoa, silla Julian Honda Civic ei suuruudellaan paata huimaa.
Matkan piristykseksi toin mukanani muovipussillisen karkkia, jonka Kate oli meille lahjoittanut ennen lahtoaan. Kaikki tuntuivat olevan onnellisia karkeista.

Koska oli viela yo, alkumatkasta ainakin Saskia ja Theresia nukkuivat. Nicolasta en tieda, mutta aavistelen hanen ainakin yrittaneen nukkua. Minakin yritin. Keskipaikka vain ei ole maailman mukavin paikka nukahtaa, ei edes silloin kun voi nojata kaverin olkapaahan. Ei nukkumisesta kuitenkaan mitaan tullut. Olen tainnut kadottaa nukkumisen jalon taidon.
Matka ei tuntunut niin pitkalta milta uskoin sen tuntuvan. Nelja tuntia autossa voi kuulostaa pahalta, mutta hyvalla seuralla ja huonoilla vitseilla hoystettyna matka kuin matka tuntuu lyhyelta!
Matkalla juttelimme kaikesta mahdollisesta mika mieleen tuli. ja aiheesta riippumatta Saskia ilmoitti tasaisin valiajoin olevansa todella jannittynyt laskettelun takia. Han ei koskaan aikaisemmin ollut lasketellut. Myoskin Nicolalle ja Julialle oli taysin uutta lasketteleminen.

 Hauskuutta matkaan saimme ensimmaisen kerran moottoritiella, kun joku valkoinen auto ajoi viereisella kaistalla reippaasti ohitsemme. Sen jalkeen hidasti nii, etta ohitimme auton, ja lopulta kuski painoi uudestaan kaasua, ja hitaasti ohittaessaan meita, han vilkutti meille. (kuski oli tummaihoinen mies..)
Voi sita hammennyksen maaraa meidan keskuudessa. Ei voinut kuin nauraa miten on mahdollista kenenkaan kayttaytya niin. Vihdoin kun mies sai meidat ohitettua, han painoi taas reilusti kaasua ja lahti vaaralliseen ajotapaan jatkamaan matkaansa.

Toinen tilanne oli pari tuntia myohemmin. Julian auton puhaltimet eivat suostu kunnolla yhteistyohon, joten takapenkin ikkunat olivat aika-ajoin huurussa. Kerran Saskian pyyhkiessa hihallaan ikkunaa, Julian onnistui ohittamaan juuri silla hetkella auto, jonka kuski sitten morjesti meille reippaasti. Ei voitu kuin nauraa ja ihmetella miten yhden matkan aikana kaksi kuskia moikkailee ilman syyta. En sitten tieda, etta katsoiko kuski vaarin Saskian ikkunan pyyhkimisen ja luuli Saskian  moikkaavan. Mutta meidan huumorintajumme ansiosta tilanne kutkutti sopivasti nauruhermoja ja autossa raikasi taas nauru.

Vuorinen maisema oli kaunis, ja ensimmaisen (ja ainoan) kerran kun pysahdyimme, olimme sen verran pohjoisemmassa ja korkeammalla merenpintaa, etta levahdyspaikalla oli vahan  lunta. Theresia, Saskia ja Nicola intoutuivat pieneen lumisotaan, ja Julia ja mina yritimme yllattaa heidat, mutta yritys kuitenkin epaonnistui. Intouduin jopa napsimaan liikkuvasta autosta kuvia, jolloin Saskia ja Theresia saivat vuoronperaan availla ikkunaa, jottei tarvinnut kuvaa ottaa ikkunan lapi.

Matkan varrella oli kaiken maailman varoituskyltteja. Oli varoitusta putoilevista kivista tai lumivyoryista. Oli myos omat varoituskyltit tieta ylittaville peuroille ja karhuille (en ollut uskoa silmiani nahdessani kyseisen merkin..)
Hauskin kuitenkin oli kun ensin tuli iso ICY-kyltti, ja saman tien vastaan ajoi mies moottoripyoralla.
Pisti hieman hymyilyttamaan.

Kaytossamme oli Julian GPS. Kuitenkaan GPS ei loytanyt osoitetta, jonka Julia sille antoi (silloin aivan alussa kun olimme kahvit hakeneet mukaan). Lopulta Julia sai kirjoitettua sille jonkinaisen osoitteen ja Theresia tarkisti iPhonellaan, etta suunta oli oikea ja pystyimme suunnistamaan GPS;n avulla. Valilla Theresia tarkisti iPhonestaan, etta olimme menossa oikeaan suuntaan.
      Kuitenkin yhdessa vaiheessa paadyimme jonnekin aivan ihmeelliseen paikkaan keskelle metsaa. Keskemmalle ajaessamme Theresia menetti iPhonestaan internet yhteyden ja sen vuoksi hanen kartta sovelluksensa ei enaan toiminut. Paadyimme liikenneympyralle, jossa Julia ajoi ymparai ja pysahtyi sivuun todeten, etta olemme eksyksissa. Julia yritti syottaa osoitetta uudestaan GPS;n, mutta se ei vielakaan loytanyt kohdetta. Julia alkoi siina vaiheessa miettia, etta Tahoe taitaa olla Nevadan puolella, ja GPS oli asetettu Californian osavaltioon. Lopulta paatimme suunnata takaisin sinne mista tulimme ja Julia antoi GPS;n minulle takapenkille, etta pystyin ihmettelemaan jos saisin osoitteen syotettya. Theresia sai lopulta yhteyden taas puhelimeensa, ja sen avulla suunnistimme hetken verran. Onneksi Saskian kanssa saimme vaihdettua halutun osavaltion vaihdettua Nevadaan ja saimme osoitteen GPS;aan ja se loysi kohteen. Theresian puhelimen avulla viela tarkistimme, etta kohde oli oikea, ja Julia sai taas ohjeistuksen minne ajaa.

Lopulta paasimme Nevadan puolelle. Ajoimme jonkun pikku kaupungin lapi, jossa oli Welcome to Nevada- kyltti, ja iso California-Nevada-rajakyltti. Emme pysahtyneet sinne, mutta liikkuvasta autosta nappasin kuvat.

Reilun puolentunnin paasta paasimme Mt. Rosan hiihtokeskukseen, jonne olimme varanneet lasketteluvarusteet ja hissiliput. Ajoimme parkkipaikalle, ja siella vaihdoimme toppavaatteet paalle, otimme todistukset maksetuista valineista ja marssimme tavaroita vuokraamaan.
     Julia ja Nicola eivat olleet saaneet nettivarauksien yhteydessa sahkopostiinsa hissilippujen todistuksia tulostettavaksi, joten he joutuivat menemaan ensin jonnekin missa he saivat selvitettya asiat ja saivat tulostettavat versiot ja saivat varusteensa.
(olin ihmeissani, etta minua palvellut nainen sai selvaa printatusta paperista, kun se printti oli niin pienta...)

Lautakenkien kiinni laitto oli kuin kovaa tyota. Tuli todella kuuma ja melkein jopa hiki!
Saskian kanssa menimme yhdessa jonottamaan laudan saantia. Theresia oli nopea, ja oli jo saanut omat varusteensa. Kun oli minun vuoro, mies kysyi olenko lasketellut ennen. Erittain vaatimattomasti sanoin, etta joo, muutaman kerran. Oli kuitenkin pakko korjata ja sanoa, etta ainakin viisi kautta on tullut lautailtua. Siihen mies sitten totesi, etta sehan on jo paljon. Ennen kuin lautaa meni  hakemaan, kysyi haluanko helpon vai vaikeamman laudan (haha, hienoa suomennosta, mut siis se mis kysy; Do you want to have easy or hard board?) Ja valitsin sen helpomman (kuitenkin pariin vuoteen en kunnolla rinteessa ole ollut). Kysyi osaanko kayttaa siteita. Sanoin joo. Kysyi tiesinko miten turvahihnaa kaytetaan, ja siihenkin vastasin kylla. Hyvantuulisesti mies vain totesi, etta kaikki oli valmista ja olisin valmis rinteeseen. Menin Theresian luo, ja Saskia paasi seuraamme hetkea myohemmin. Jaimme odottamaan Juliaa ja Nicolaa, jotka olivat jo paasseet hakemaan varusteita.
Julia yritti myos loytaa vuokrattavaksi hanskoja, silla tajusi vasta lauantai aamusta, ettei omistanut yhtakaan paria, eika kuulemma kehdannut keneltakaan kysya samana aamuna (yona) enaan. Joten Julialla ei ollut hanskoja.
Ja han ei saanut vuokrattua hanskoja. Oli kuulemma vain toykean kuuloisesti kasketty ostaa uudet. Julia ei kuitenkaan uusia ostanut, kun olisi joutunut kayttamaan ainakin 30 dollaria hanskoihin.
Itseasiassa ensimmaisen kerran tuolihississa istuessamme, joku edellamme ollut pudotti hississa hanskat, ja vitsailimme, etta ne hanskat taytyy kayda hakemassa Julialle, etta sielta saimme hanskat, joita han tarvitsi. Hissista poistuttuamme, Theresia kertoi pudottaneensa hanskat. Ei saanut siis Julia hanskoja ja Theresiaa vain nauratti suunnitelmamme hanskojen saantiin, joka kuitenkin epaonnistui, kun hanskat kuuluivat oman porukan jasenelle.


Hissilippu oli hassu. Se oli noin 7cm levea, ja vajaa 20cm pitka. Takana oli liimapinta. Lipun kiinnitykseen oli metallinauhasta vaannetty viritelma, joka pujotettiin vetoketjuun tai johonkin, josta se oli helposti nahtavilla, ja lippu taitettiin kaksinkerroin ja liimattiin yhteen niin, etta rautakehikko jai valiin.
Mulla oli koko ajan eipaileva fiilis lipun kestavyydesta, mutta erittain kestavasta materiaalista lippu kuitenkin oli.
Eika hissilippua edes tarvinnut leimata mihinkaan laitteeseen. Sen vain piti olla nakyvalla paikalla ja helposti huomattavissa.

Burton!
Meilla kaikilla oli burtonin laudat,
ja vasen jalka etummaisena.

Ensimmaista tuntumaa Nicolalle, Saskialle ja Julialle haimme lasten rinteesta. Rinne oli ERITTAIN loiva. Rinteen hissina toimi liukuhihna. Tai liukuhihnalta se naytti. Hihnan paalla vain seistiin, ja liukuhihnan lopussa siita vain liu'uttiin pois.
Kun laudat saimme jalkoihin, yritin ohjastaa tyttoja menemaan takakantilla (eli laudan takareunalla, kasvot alamakeen pain), mutta kunnianhimoisina ihmisina, kaikki yritti tietenkin heti pujottelua kokeilla.
Monien naurupyrahdyksien ja kaatumisien jalkeen muut olivat paasseet jo alas, ja jain auttamaan Saskiaa. Pidin Saskian kasista kiinni, ja Saskia kokeili jarruttamista ja painon siirtamista puolelta toiselle. Lopulta paasimme Saskiankin kanssa muiden luo.

Theresian kanssa paatimme yhteistuumin pakottaa muut isompaan rinteeseen, jolloin jarruttamisen harjoittelu olisi helpompaa, kun ei olisi liian loiva rinne, mutta ei kuitenkaan liian jyrkka rinne.
Taytyy sanoa, etta Julia keksi lumilautailun idean todella nopeasti. Nopeammin kuin Saskia tai Nicola.
Silti kaikilla tuntui olevan hauskaa.Saskia ja Nicola kuitenkin halusivat palata lasten rinteeseen ja Julia halusi viela uudestaan isompaan rinteeseen. Sovimme tapaavamme parin tunnin paasta uudestaan kahvion luona.

Lopulta Theresian kanssa suuntasimme isoimpaan rinteeseen, joka myoskin alkoi korkeimmalta kohdalta. Julia ei halunnut lahtea mukaan, joten han etsi Nicolan ja Saskian. Lupasimme Palata puoli puoli neljaksi muiden luo.
Jo hississa naki mahtavat maisemat. Alhaalla vuorien juurella ei ollut yhtaan lunta, ja vuorien huiput olivat lumiset. Oli hauska itseasiassa tietaa, etta pois lahtiessa olisi lampotila taas plussan puolella, eika tarvitsisi kohdata enaan pakkasia.
Huipulle paastya, oli pakko ottaa muutamat maisemakuvat, ja kolme randomia pyysi meita ottamaan pari yhteiskuvaa heista, jolloin pyysimme heita ottamaan meista kahdesta yhteiskuvat myos.

Olisin ollut kylla erittain onnellinen laskettelulaseista. Huipulla todellakin tuulee. Ja kun tuulenpuuska otti mukaansa irtolunta, ei sokeutuminen ollut kaukana. Puolisokeina lahdimme suuntaamaan rinnetta alas. Oli erittain mahtava tunne, kun rinne vain jatkui ja jatkui, ja aina valitsimme sen pisimman reitin alas.
Rehellisesti mun teki mieli koko ajan menna off roadille tai kokeilemaan hyppaamista. Kuitenkin hillitsin itseni, silla en halunnut menna sellaisesta paikasta, missa ei olisi ollut kaveria mukana.

Kun Theresian kanssa paasimme takaisin hisseille ja olisi pitanyt suunnata tyttoja etsimaan, oli ylos vievalle hissille asetettu kyltti, joka kertoi sen sulkeutuvan 10minuutin kuluttua. Jatimme tytot toisarvoisiksi ja suuntasimme takaisin ylos. Silloin ainoan kerran minulta tarkistettiin hissilippu. Ja reippaana tyttona nostin molempia kasia ylos, kun en sattunut muistamana kummalle puolelle olin hissilipun laittanut. Tyontekijoita hieman hymyilytti tilanne, kun en jouduin 'etsimaan' lipun.

Mt. Tahoella oli vain tuolihisseja (lukuun ottamatta lastenrinteen liukuhihnaa, jossa muuten mentiin jonottamaan opetuksessa olevien jonoon, kun emme paremmin tienneet..)
Itse en henkilokohtaisesti ole tuolihissien suurin sydanystava. Jotenkin niista onnistun aina jotenkin mokailemaan ja saheltamaan.
Ensimmaisen kerran hissiin paastyamme, olin Julian ja Saskian kanssa. Jouduin istumaan keskella, mista koen viela vaikeammaksi paasta pystyssa pois. Hissi oli kuitenkin sen verran erilainen kuin vaikka Suomen Rukan tuolihissit, etta erittain sokeana ja laput silmilla kulkevalle ihmisena luulin, ettei hississa olisi turvakaidetta, jonka saisi vedettya eteen. Noh, vasta hetkea ennen kuin nousimme hissista pois, huomasimme, etta edella kulkevilla oli turvakaide alhaalla. Eiha sita kaikkea voi huomata.. Oli sen verran hyvin naamioitu, ettei Julia tai Saskiakaan huomanneet turvakaarta aikaisemmin.
Oli kylla typeraa, ettei tuolihisseissa ollut mitaan, mihin olisi saanut jalat. Tai edes lautaa lepaamaan. Varsinkin Theresian kanssa kun menimme korkeimmalle rinteelle, oli melko rankkaa roikottaa lautaa tuulenpuuskissa. Hississa oli tayteen angetty ihmisia, ettei saanut lautaa nostettua toisen jalan paalle.
Itseasiassa oli harvinaisen jannittynyt fiilis toisella nousulla korkeimpaan rinteeseen, kun ei ollut turvakaarta edessa. Tuuli heilutti tuolia, ja alapuolella oli reilun 15metrin pudotus. Tuli erittain reippaasti nojattua taaksepain, enka vahingossakaan nojannut eteenpain!

Olin muuten koko paivan ainoa palelija.. Ainoa meidan porukasta, joka on kotoisin maasta, missa oikeasti on kylma talvisin. Muilla oli kuulemma ihan okei.

Lopettaessamme piti luonnollisesti vieda vuokravalineet pois. Onnistuneen ja mukavan paivan jalkeen mulla oli erittain hyva fiilis. Palautin lautani silla hetkella vuorossa olleelle miehen alulle (,joka ei muuten voinut olla kun enintaan 25vuotias), han tarkisti pikkulapun, jossa oli informaatio laudasta, ja sanoi mun olevan okei (eli en ollut epahuomiossa napannut vaaraa lautaa taukojen jalkeen).
Tuo lause siis sanotaan lyhyesti, You are good, mina erittain huumorintajuisena ja hyvantuulisena vastasin poitsulle hiuksia poyhaisten ja leveasti hymyillen, 'No, I'm great!'.
Sekunnin murto-osan jalkeen poitsu jopa nauroi aaneen. Eika siis mitaan pikaista naurahdusta muka hyvan vitsin jalkeen, vaan mun mielesta se taisi olla aitoa naurua, silla lahtiessani poitsu viela naureskeli.

Englantia puhuessani, mulla taitaa olla jotain pahasti vialla aksentissani...
Julian kanssa ollessani yhden rinteen ylapaassa, pyysimme jotain tuntematonta naista ottamaan meista yhteiskuvan. Nainen pyysi sitten vastapalveluksi ottaa hanesta ja hanen porukastaan yhteiskuvan (naisella oli muuten sama canonin kamera kuin mulla ja ilmeni jopa, etta kamera oli hankittu samasta syysta kuin mulla, eli laskettelureissua varten!) Heidan porukan poika kun ei meinannut olla innokas valokuvaan, nainen sitten reippaasti hoputti poikaa ja minua tarkoittaen sanoi pojalle, etta "tules nyt reippaasti etta tuo kohtelias irlantilais tytto paasee takaisin laskettelee!" Muutamien lauseiden jalkeen luulee Mua irlantilaiseks aksentin perusteella? (ja nainen tosiaankin sanoi, etta mun aksentista saattoi ajatella irlantilaista. Ei siis hiustenvarin takia.)


 Toisella kertaa, hississa mennessa ylos Theresian kanssa, joku tuntematon mies alkoi ihmettelee sita, ettei mulla ollut laseja. Ja sen myota muutaman sanan vaihdoimme. Mies tunnisti, etten ole amerikkalainen, ja kysyi mista olen kotoisin. Kehotin arvaamaan. Mies arvasi mua englantilaiseksi...



Itseasiassa loppu reissu Nicolan kanssa oikein vaannettiin brittiaksenttia parhaamme mukaan, ihan vain huvin vuoksi. (Nicola itseasiassa puhuu hieman brittiaksentilla ilman yrittamista)


Ihan tosissaan, miten voin onnistua hankkimaan irlantilaisen/englantilaisen aksentin Californiassa??
Saavutus sinansa. Ja reissun jalkeen kun kerroin tarinaa Eijalle, Eija vain tokaisi, etta mun taytyy sitten puhua todella hyvaa englantia arvauksien perusteella.

Mt. Rosan rinnekartta.

Bear crossing sign!

Vain elamaa...

Oikeastaan voisin tan lisata edelliseen, mutta en jaksa alkaa leikkimaan, kun ei viela kuvia ole lisattavana.

Best Buy reissuun lisattavaa:
Voin ilolla kertoa, etta olen nyt taalla Usassakin saanut kaupan ovilla olevan varashalyttimen huutamaan!
Tuli lievasti sanottuna kauhistunut fiilis, ku halytys alkoi. Kiltisti sitten pyorahdin ympari ja myyja vain naytti, etta mene vain.
Onneksi kavin kaupassa aamusta, eli ei ollut paljoa ihmisia lahettyvilla. Taisi olla muistikortin paketin sisaan viritetty halytin mika halytti. Niita kun ei sielta paketista saa poistettua.

Autolle kavellessa ihmettelin kameran pakkausta, ja kompastuin sellaiseen korokkeeseen, johon renkaat pysahtyvat, ettei autoaan parkkeeraa liian lahelle eturajaa. Huokaisin olevani todella ONNEKAS etten samantien kaatunut uuden kamerani kanssa.

Nyt kun sain jo akun ladattua ja kokeilin vahan sita, huomasin kamerasta lahtevan pienen surinan. Taytyy menna takaisin liikkeeseen kyselemaan. Mun kamerahan ei surise tuollalailla varsinkaan taysin uutena!
Ensin ajattelin menna sinne vasta huomenna. Pitkan hetken jalkeen katoin kelloa, ja tajusin, etta mullahan on paljon aikaa menna takaisin kauppaan viela tanaan eika tarvitse huomiseen odottaa!
(ah, tossa kamerassa on kalansilma-toiminto!! <3)

Ja sen mun surullisen kuuluisa rannekello... Se paatti taas muutama paiva sitten lopettaa yhteistyon. Se ei pysy ajassa! (ekana luulin, etta kellot olisi jo siirretty kesa-aikaan... hehheh.)
Ajattelin, etta patterit ovat lopussa. Epailin sita teoriaa kuitenkin jo ennen kuin Eijan kanssa juttelin asiasta. Eijan kanssa yhteistuumin ajattelimme, ettei patterit voi tyhentya alle parissa kuukaudessa. (ton kellon kun sain taysin uutena alkuperaisen tilalle.) Menin takaisin liikkeeseen (,jossa ei tarvinnut kuin kertoa, etta taas kello-ongelmia, ja myyja muisti tilanteen!!), missa myyja oli todella auttavainen, otti kellon ja sanoi lahettavansa sen tehtaalle taas korjattavaksi.
Olin tosi iloinen, etta vielakin suostuivat auttamaan. Ja viela yrittaa taas parhaansa ja kertoi, etta tulen saamaan valiaikatietoja siita mita tapahtuu!

MUTTA, voi Therapy shop minka teit!! Miksi, OI MIKSI siella on myynnissa Marimekon Unikko kuosin omaavia sateenvarjoja!!!?????
Nyt romahti kaikki arvostus liiketta kohtaan.
En kuitenkaan kokonaan liiketta hylkaa, siella kun on muutamat korut mita (kuola valuen) himoitsen omakseni. Taytyy kuitenkin pohtia uusiksi, voinko liiketta enaa lempi putiikkinani pitaa Suomalaisen tuotteen vuoksi! :'(
(vaikka onhan se toki hienoa, etta Suomalainen Marimekko saa nakyvyytta ja on myynnissa taallakin)

Ehka parhain tilanne kuitenkin oli se, kun Therapy shopilta lahdin suuntaamaan kohti Kylen koulua hakeakseni hanet kotiin. Kiltisti ajelin omissa ajatuksissani, enka edes mitaa typeraa sahlanny. Liikennevalto vaihtuivat punaisiksi. Pysahdyin kiltisti. Mutta, sitten havahduin todellisuuteen. Olin Kylen koulun risteyksessa. Vaaralla kaistalla, kaistalla jolta ei saa kaantya oikealle tai vasemmalle. Tulipa harvinaisen typera tunne kun jouduin ohi ajaa. Onneksi muutaman sadan metrin paasta paasin kaantymaan pois paa-tielta ja pystyin suuntaamaan takaisin Kylen koululle.
Opin taas tanaan, ettei pitaisi ajaa samalla kun seikkailee omissa ajatuksissaan. :)

edit:// Oli muuten turha reissu kauppaan. Ei se kamera siella sita aanta pitany. Mut en voinu jattaakkaan kameraa sinne ku tarviin sita lauantaina. Eli ens viikol pitaa vieda se sinne tarkastettavaks ja tutkittavaks.
Toivottavasti sille ei vaan kay mitaa rintees.

Getting ready for Tahoe!

Tuntuu tosi oudolta, etten nyt pariin paivaan ole tullut suoraan kotiin, kun Kylen olen kouluun vienyt.
Eilen menin juoksu jalkaa Cosmetology schoolille hiustenleikkuuseen. On erittain tarkeaa, etta hiukset nayttavat hyvilta, kun on reissun paalla!

Kuitenkin kun kotiin paasin, otin heti sakset kasiini ja leikaksin otsista lisaa. Se opiskelija vaan ei tehnyt niinkuin halusin. Yritin pyytaa koko ajan ohentamaan hiuksiani, silla otsatukka naytti niin raskaalta. Mutta hennon hienovaraisesti han saksia kaytti, enka todellakaan ollut lopputulokseen tyytyvainen. Yhden hiusosion ohjeisti siirtamaan sivulle, jottei otsatukka nayttaisi niin raskaalta. Ei sellaisesta kuitenkaan mitaan olisi tullut, kun hiuksillani tuppaa olemaan oma tahto.
     Ja itseasiassa eniten hairitsee se, etta kampaaja leikkasi siiiiiistin tasaiseksi kaiken. Ja itsellan on sellainen olo, etta hiusten malli muistuttaa pottakampausta, vain siksi, ettei mallia ole rikottu tarpeeksi.
Tuli kova ikava tatiani, joka aina suostuu hiukseni leikkaamaan, ja hanen takiaan olen oppinut liian hyvaan! (vaikka en kylla tieda, saako valittaa, etta hiukseni ovat aina tatini jaljilta olleet taydelliset, vaikka usein koenkin itseni vain koenukeksi jolle kokeillaan uusia juttuja..)

Onneksi sakset pysyy omissa kasissani myos jotenkin, ja nyt olen vahan tyytyvaisempi hiuksiini!

Olin pyytanyt Eijaa tuomaan mulle rahaa. Silla reissua varten piti viela ostaa pipo ja hanskat. Eija kuitenkin onnistui unohtamaan, joten tana aamuna kavin hanen tyopaikallaan hakemassa rahaa. Sielta suuntasin ensimmaisena Best Buy liikkeeseen ostamaan pokkari kameraa. (omistan siis nyt jo toisen kameran <3)
Tuntuu todella oudolta, etta ostin kameran ilman, etta kysyi apua isoveljeltani. Ei silla, etta tiedan saavanni niskaan PALJON murinaa ja viisasta selitysta, miksi ostamani kamera ei ole hyva, vaan olisi pitanyt ostaa jokin muu kamera. Onneksi veljeni ei tule kamerasta tietamaan viela PITKAAN aikaan. (paitsi jos han lukee blogiani, niin saa tiedon todella nopeasti... hehheh.. Onneks koneella ei oo viela messengeria, joten emme voi keskustella vahaan aikaan. Han ei siis paase viela isovelimaiseen kaikkitietavaan tapaan valistamaan minua epaonnistuneesta ostoksestani, jossa olisi pitanyt kysya hanen mielipidettaan ennen paatoksia.)

Pikkukameran ostin siksi, etta vanhani on paattanyt sanoa sopimuksensa irti, ja kenkkuilee aina silloin, kun haluaisin kuvan ottaa. Ja lasketellessa en halua jarjestelmakameraani kantaa mukana, silla se on turhan kallis rikottavaksi. Ja rinteessa pikkukameran koen paljon napparammaksi.
Olen enemman kuin tyytyvainen ostokseeni. Ja kameran hinta oli vain 100dollaria. Ei siis ollut kallis.

Best Buysta ajoin kiireesti Chalet sport liikkeeseen ostamaan pipoja ja hanskoja. Ei onneksi ollut  vaikea homma. Paitsi etta hanskojen kanssa yritin etsia sellasita mallia missa olisi ollut rannesuojat mukana, mutta aina puuttui oikea koko, joten ostin miesten puolelta hanskat kokoa S.

Miesten puolelta sen vuoksi, etta naisten hanskoissa on aina ylimaaraisia kuvioita tai on ommeltu rypytysta tai jotain muuta. Mutta kuka niita hanskoja katselee rinteessa?

Ja itseasiassa, toinenkin syy on olemassa. Ostin takin ja toppahousut. Ne ovat naisten puolelta. Jopa pipo on naisten puolelta. Mulla ei oo ikina ollut NIIN paljoa yhdella kertaa vaatetusta naisten puolelta, niin miesten  hanskat saavat tuoda hieman kotoisamman fiiliksen!

Nyt pitaisi olla kaikki varustus Tahoen reissua varten kasassa. Enaan puuttuu pakkaaminen.
Ja taytyy myos muistaa kerata psyykisesti valmiustila olemaan kylmassa ilmastossa. Kokonaiset kaksi paivaa pitaisi kestaa pakkasessa. Onneksi kuitenkin lauantaina paasee lumilautailemaan pitkasta aikaa. Ja toivottavasti kaikki aika ei mene kolmen muun opettamiseen.

Julia, Saskia ja Nicola kun eivat ole ennen lasketelleet, ja paattivat lumilautaa kokeilla. En oikeastaan ymmarra, miksi he eivat voineet ottaa jotain opetusta myos. Theresian kanssa olemme lupautuneet auttaa jonkin verran. Toivottavasti saan omaa aikaakin ja laskea haastavimmissa rinteissaja toivottavasti Theresia tulisi mukaan muihin rinteisiin kanssani

(kuvia lisaan myohemmin. Varsinkin kun paasen tutustumaan uuteen kameraani!!)

Chinese New Year's Parade!

                                                                                                

Tammikuun puolella vaihtui Kiinalainen uusi vuosi. Nyt vuorossa on Lohikaarmeen vuosi.

Suuntasimme tyttojen kanssa San Franciscoon katsomaan Kiinalaista paraatia uuden vuoden kunniaksi.

Taytyy myontaa, etta kaikki naytti hyvin Kiinalaiselta (yllattavaa sinansa...).

Paraati kesti ainakin kaksi tuntia, joka oli mun mielesta todella pitka aika. Ja paraati kulki kaupungin lapi jonkinlaista reittia, jota en edes tarkalleen tieda, mutta voin sanoa ettei se lyhyt reitti ollu. Ja paraati lopetti kulkunsa China Towniin. Alunperin meidan piti menna China Towniin katsomaan, mutta eras nainen kertoi, etta se on tupaten taynna, eika siella mitaan nakisi. Sen vuoksi jaimme Powell streetille katsomaan, joka oli pienen matkan paassa China Townista.

Tallaista tikkujen paalla kulkevaa lohikaarmetta paasin koskemaan! Kuulemma siita pitaisi nyt koitua onnea!

Paraatissa kulki ainakin sata henkea ja mukana olleet olivat kaiken ikaisia! Oli orkestereit, mainosten kanssa kulkijoita, lohikaarmeiden kannattelijoita, autojen kuskeja, palomiehia, poliiseja, pikkulohikaarmeita, tanssijoita, lisaa orkestereita, itamaisen taistelulajin harrastajia ja jopa pormestari oli mukana.

Vaikka paraati oli hieno, ei se silti aivan niin pramea ollut kuin olisi voinut odottaa. Tai sitten ne lukuisat mainokset latisti fiilista. Oli silti mukava paasta katsomaan!



Kahen hengen muodostamia lohikaarmeita. Saaliksi kavi takana olevaa kaveria, koska takimmainen joutui kulkemaan kyyryssa.





Edellisina vuosina on kuulemma aina satanut ja ollut kuulemma erittain kylmaa. Tana vuonna paraatia katsellessa ei satanut tippaakaan, mutta ilma oli silti viilea. Loppuun asti emme katsoneet paraatia, silla aloimme olemaan jaassa ja paatimme hipsia kohti laheista Starbucksia lammittelemaan.

Taalla on kylla tullu katsottua enemman erilaisia paraateja 6kk sisaan kuin koko elamani aikana. Kiintio paraateille alkaa olemaan pikkuhiljaa taynna. Varsinkin, kun pituuteni ei paata huimaa ja tuntuu etten koskaa nae  mitaan.

Itseasiassa olenkin miettinyt, miksi ne pisimmat ihmiset ovat aina siella eturivissa? Kyllahan he nakisivat meidan ei-niin-pitkien takaa taydellisesti!

Alunperin seisoin yleison joukossa suht lahella turva-aitaa. Kuitenkin edessani oli sen verran ihmisia, etta nakokenttassani nakyi vain muiden selkia. Pystyin nakemaan paraatin vain kameran kautta, kun nostin kameran niin ylos kuin pystyin.

 Lopulta paasin eturiviin, kun jotkut pitkat ihmiset paattivat poistua. Sen seurauksena vasemmalle puolellani oli pari lasta isiensa kanssa ja vasemmalla puolella tavallisia pitkia ihmisia. Olin koko ajan varovainen lapsien suhteen, etten toninyt heita tai muutenkaan nojannut heihin. Lopulta oikealta puoleltani pitkat ihmiset paattivat myos poistua, joten kaverini siirtyivat viereeni. Hetkea myohemmin toisen lapsen isa tyonsi minua hieman oikealle ja mumisi jotain lapsistaan ja nojaamisesta. En ymmarra. Pidin koko ajan huolen, etten nojannut lapsiin tai etta muutenkin heilla oli koko ajan mahdollisuus nahda paraati ilman ongelmia. Ihmisten paineen vuoksi aina valilla oli liikuttu pari senttia suuntaan jos toiseen, mutta kertaakaan en lapsiin osunut ja paa-asiallisesti olin koko ajan samalla paikalla. Arsytti vain enemman sen isan kaytos, kun en mitaan pahaa tehnyt. Varsinkin, kun se isa yritti koko ajan eteenpain aivan kuin olisi yrittanyt itse paasta kiinni turva-aitaan, ja voin vannoa, etta se isa oli mua ainakin paata pidempi!



Toi soitin. Sellasta haluan kokeilla!
Jos kuvasta edes saa mitaan selvaa..








Moottoroitu ostoskarry!
Tollasen haluun itelleni!

 




Viela yksi lohikaarme!

 





Ja tottakai MacDonalds on paassyt mukaan!
Ja makkarin se ukkeli hahmo!



Coca Colaakaan ei oltu unohdettu!



Kameran kanssa fiilistelya tauoilla, kun odottelimme paraatin jatkoa.







Harmittaa vaan ottamissa kuvissani se, etta tosi moni oli tarahtanyt tai muuten vain tarkennus oli mennyt ihan metsaan.

Tietenkin syytan siita kameraa, silla eihan valokuvaajassa voi tietenkaan mitaan vikaa olla! ;)
Pitaa nyt tosissaan menna harjoittelemaan kameran hallintaa vahan paremmaksi, etten aina oo ihan pulassa silloin, kun kameraa tosissaan tarvitsisin!
"With Canon, You Can('t)!"

Bowling

On nyt tullu koettua keilaus yolla. Siis kirjaimellisesti yolla.

Lahdimme Livermooriin (laheinen kaupunki) vahan kello 11 jalkeen yolla. Julia tarjoutui ajamaan, joten kaikki viisi tyttoa ankesimme itsemme Julian autoon.
Katekin oli viela mukana, silla oli Katelle viimeinen viikonloppu taalla.
Kaytannossa keilauskin kuului viime hetken tekemisiin, ennen Katen lahtoa.

Keilaus ei ei ollut hohtokeilausta, eika tavallista. Valot olivat poissa, mutta ratoja koristivat varivalot ja katossa roikkui diskopallo ja muita valospotteja, jotka pyorittivat erilaisia valoja ja vareja ympari hallia.

Keilaus aika oli puoli kahteen asti yohon. Ja hauskaa riitti! Ja aika lensi kuin siivilla eteenpain. Keilaus aika tuntui loppuvan lyhyeen, vaikka vietimme keilahallissa aikaa ainakin kaksi tuntia.

Ja omaksi ilokseni taytyy sanoa, etta olkapaakin kesti yllattavan hyvin keilauksen. Viime kerralla parin heiton jalkeen jouduin melkein lopettamaan, kun talla kertaa olkapaa kesti loppuun asti. Ja vasta lopussa alkoi olemaan arka!



Itseasiassa kaikki kuvat ovat vain kameran tutkimista
ja oikean asetuksen etsimista
Taa kuvas on kylla kruunaamaton omassa sekavuudessaan!





Katesta tuli lapinakyva!

Goodbyes

"Ala ikina sano hyvasteja kenellekaan kenesta valitat, etka halua menettaa"

In'n'Out-hattu. Tyylikas, eiko?

Oli aika sanoa heipat Jollalle ja Katelle.
On heidan aika lahtea kotiin ja kohti uusia seikkailuja.
Ei se kuitenkaan kivaa ole, etta he jattavat meidat tanne tiedostaen, etta tiemme kohtaavat vasta pitkan ajan kuluttua.

Vahan niinkuin paniikinomaisesti tytot suunnittelivat paljon kaikkea, mita halusivat viela tehda tai kokea(onneks oli pari valipaivaa, ettei tehty mitaan, muuten olisi ylirasittunut olo).
Reilu viikko sitten aloitimme In'n'Outilla. Eli amerikkalainen pika(roska)ruokaravintola.
Paa-asiana ei kuitenkaan ollut se ruoka, vaan ne hatut, joita tyontekijoiden on kaytettava tyoaikanaan.
Kate kun sattui tietamaan, etta  niita saa vain pyytamalla itselleen. Joten lopputuloksena oli kuusi tyttoa In'n'Ou-hatut paassa ottamassa kuvia toisistaan aina kun syomiselta kerkesi. Taisimme jopa hairita muita asiakkaita  meidan kova aanisella naurullamme. (Emme kuitenkaan olleet ainoat hairikot. Joku poika [oikeasti nuori mies] lauleskeli jotain lauluja, ja varmasti muut kuulivat. Mielellaan laulua kylla kuunteli.)

Samaisena perjantaina kavimme myos siella kotibileissa (joista kerroin jo aikaisemmin tassa postauksessa.

Lauantaina oli virallisesti Jollan Goodbye party-paiva.
Aamusta suuntasimme San Ramon kaupunkiin johonkin paikkaan, missa paasi harjoittelemaan/kokeilemaan pesapallon lyomista. Siella oli ns. hakki, mihin mentiin sisalle, laitettiin kone kayntiin nappia painamalla, ja laite ampui kauempaa ne pallot. Eli aivan kuin amerikkalaisessa pesapallossa syotot tapahtuu. Ja oli hauskaa!

Tallainen kolikko piti syottaa koneeseen, jotta masiina toimi.

Tollaseen hakkiin jouduttiin yksi kerrallaan!

Kaikki kuvat vesiputoukselta mun kamerassa
oli vaan kameraan tutustumista.

Sitten suuntasimme Jogurtlandiin syomaan frozen jogurtit. Eli pehmista.
Annoksen sai ite kasata erilaisista jaatelolaaduista, tai sai ottaa kaikkia vaikka sekaisin. Paalle sai hedelmia, karkkia, nomparelleja tai kastikkeita. Tai jos ahneus paasi valloilleen, pystyi kaikkea ottamaan kuinka paljon vain.
Hinta maaraytyi annoksen painon mukaan.
(juustokakun makuinen jaatelo oli muuten hyvaa!)

Alkuperaisen suunnitelman mukaan meidan piti menna suihkulahteille kuvia ottamaan. Olimme jo kuitenkin peruneet suunnitelman, silla saatiedote oli luvannut sadetta. Sadetta ei kuitenkaan ilmestynyt ja aurinko paistoi, joten suuntasimme kuitenkin kuvia napsimaan.
Tai ei se paikka oikeastaa suihkulahde ollut, mutta pieni (todennakoisesti ihmisen tekema) lampi, johon oli rakennettu vesiputous. Vesialueen yli kulki pieni silta, tehden paikasta todella suloisen.

Kuvien ottamisen jalkeen tuli tylsaa. Suurimmalla osalla oli jotain tekemista viela kotona, mutta ketaan ei innostanut kotiin suunnistaminen silla hetkella. Osa pahkaili, mita muuta pystyime tekemaan, ja Kate ja Theresia innostuivat siivoamaan Theresian autoa. (Auto oli kylla todella likainen, ja oikein kiilsi puhtauttaan jalkeenpain.)

Miettiessamme jotai uutta kavelimme kahden auton valia, silla olimme kahdella autolla liikenteessa ja osa istui Julian autossa ja osa Theresian autossa. (Julian auto oli kuitenkin suositumpi kohde, silla siella oli iso pussi karkkia)

Lopulta paatimme hetkeksi menna Jacke Cheese-peliravintolaan pelailemaan erilaisilla laitteilla. Paikka oli lapsille tarkoitettu, joten olimme keskelle juoksentelevia ja kiljuvia lapsia. Lopulta yhteistuumin totesimme, ettei omat lapsemme ikina saisi syntymapaivajuhlia kyseisessa paikassa!

Loppu illasta, kello seitsemaksi suunnistimme Dublinin Starbucksiin. Joimme normaaliin tapaamme kukin omaa suosikki kahvilaatua.
Jollan lahjan teko oli viela hieman kesken, joten meidan piti keksia, kuinka saada Jolla hetkeksi pois paikalta. Julia onneksi tarvitsi jotain autostaan, ja suurinpiirtein pakotimme Jollan Julian mukaan.
Koska lahjana oli I<3SF paita, maalasimme jokainen omat kadenjalkemme siihen, ja myohemmin lisasimme oman kadenjaljen paalle oman nimen. Ja koska illalla oli mukana tytto, joka ei aikaisemmin ollut mukana, han teki kadenjalkensa vasta kahvilassa.
Pidin paitaa sylissani, jotta se sai kuivua rauhassa. Ilta oli mukava, eika ollenkaan haikea!

Sunnuntaina oli tarkoitus menna aamiaiselle Ihoppiin ja pelaamaan paintballia, mutta en voinut liittya joukkoon, koska en voinut hyvin. Tytoilla kuitenkin oli ollut hauskaa, ja paintball oli kuulemma ollut kivuliasta!

Maanantaina oli Katen synttarit. 20-vuotta!! Katen toiveesta, menimme syomaan illallisen CheeseCake Factoryyn ja tietenkin herkuttelemaan juustokakulla! (CheeseCake Factory=ravintola, jossa maailman parasta juustokakkua tarjolla!)
Siella oli muitakin syntymapaivan juhlijoita, ja tarjoilijat kavivat laulamassa heille. Siita saimme idean, etta pakkohan Katellekin on saada porukka laulamaan. Ja Theresian ansiosta keksimme pyytaa vain miehia laulamaan. Katen ilme oli todellakin nakemisen arvoinen! Kasvoilla kavi ilahtunut, yllattynyt, hammentynyt, epauskoinen ja joma melkein kauhistunut ilme. Ja todellakin laulamaan tuli vain mies puolista henkilokuntaa. Yllattavan paljon. Nakojaan toimi, kun pyysin ottamaan kaikki mahdolliset henkilot mukaan.
    Aika kului yllattavan nopeasti, varsinkin siina vaiheessa kun kaikki olivat vakisin syoneet viimeisenkin murusen kakunpalasta ja vain istuskelimme jutellen kaikesta.

Torstain vietimme normaaliin tapaamme iltaa (jalleen kerran) Starbucksissa. Samoin perjantai illan vietimme Dublinin Starbucksissa. Ja rehellisesti sanottuna, kukaan ei ollut innostunut lahtemaan kotiin, vaikka kuinka oli vasynyt. Se olisi tiennyt vain hyvastien sanomista Jollalle, silla oli Jollan viimeinen ilta ennen kotiin lahtoa.

Nelja paivaa  myohemmin menimme viela kerran Starbucksiin Katen kanssa, silla silloin oli hanelle viimeinen ilta Californiassa.
Katelle olimme tilanneet netista Amerikan muotoisen kuvan, joka oli taytetty valokuvatuista hetkista, joissa Kate oli ollut mukana. Kuvan liimasimme isolle kartongille, ja kaikki muut piirsivat pienet kuvat, ja kirjoittivat jotai mukavaa, joten ideasta muodostui "juliste"katelle muistoksi.

Oli todella haikeaa sanoa heipat ja halata viela viimeisen kerran.
Tuntuu myos hassulta, etta porukkamme pieneni  kahdella henkilolla.
Tytot kuitenkin ovat jo suurinpiirtein paattaneet minun puolesta, etta ensi lokakuussa matkustaisin Saksaan Octoberfestiin, jolloin tapaisin kaikki tytot uudestaan. Varsinkin ajatuksesta tekee hyvan fiiliksen, kun Kate on puhunut asiasta minulle. Kate jopa suunnittelee Suomessa vierailua!

Tai ei Kate viela Saksaan lentanyt. Han on ensin ita-rannikolla. Ja olimme tyttojen kanssa hyvin surullisia Katen puolesta, koska han suuntasi ensimmaisena Floridaan. Miamiin. Harmittaa todella paljon, etta Kate joutui sinne lampoiseen menna!