Pitka viikonloppu, eli suunnitelmana Road Trip tyttojen kanssa. Pitkasta viikonlopusta huolimatta olimme reissun paalla vain lauantain ja sunnuntain.Perjantaina tapasimme viela Starbucksin merkeissa ja kavimme lapi viela tarkeimmat yksityiskohdat, kuten lahtoaika ja aamupala suunnitemat lauantai aamulle.
Tapaamisen jalkeen suunnistin takaisin kotiin kiireesti, silla en ollut viela pakannut ja kello oli yhdeksan illalla. Onneksi olin ajoissa listannut tarvitsemani tavarat, joten paniikinomainen tavaroiden etsiminen oli helppoa ja nopeaa.
Puoli 11 aikaan, kesken pakkaamisen tuli arsyttava unohdus mieleen. Ei unohdus kuitenkaan vakava ollut, mutta olisi ollut kiva hoitaa se ennen pakkaamista. Olin unohtanut hakea automaatista kateista tyttojen nakemisen jalkeen. Lievasti arsytti siihen aikaan suunnata keskustaan automaatille. Onneksi oinen Pleasanton on rauhallinen, eika ollut liikennetta.
Paasin nukkumaan vahan kello 11 jalkeen, jattaen normaaliin tapaan pakattavaksi aamulla hammasharjan ja muita pienia asioita, jotka tarvitsin viela aamulla.
Heratyskelloni soi 3.30 yolla. Aamuksi sita ajankohtaa ei voi kutsua edes vitsin muodossa. Yllattavaa sinansa, en jaksanut heti nousta, vaan torkutin heratyskelloa pariin otteeseen ja nousin ylos vasta 15 vaille nelja (yolla). Aamulla muistin kaiken tarkean tehda ja pakata. Ja aika riitti taydellisesti, joten kerkesin katsoa vahan lastenohjelmia, ennen kuin tytot tulivat hakemaan.
Paasimme Starbucksille vahan puoli viiden jalkeen. Olimme todennakoisesti (aamu)yon ensimmaisia asiakkaita. Ja minun kohdallani ei tietenkaan heti sujunut niinkuin piti, joten saadessani ihanan kuuman vanilija latteni kasiini ja onnellisuuden hurmassa siemaisin ensimmaisen kulauksen, ei maku ollut normaali. Kituliaan aikaisesta aamusta huolimatta hyva aamuni romahti. Maistoin uudelleen lattea ja maku edelleen oli oudon imela, jouduin toteamaan kahvini tehneelle, ettei se maistunut normaalilta. Onneksi ilman erillisia kysymyksia sain uuden latten. Fiilis parani heti, kun sain oikeanmakuisen latten kasiani lammittamaan.
Ahtauduimme kaikki viisi tyttoa autoon ja valmistauduimme henkisesti matkaamaan autossa vahintaan nelja tuntia. Koska reissasimme Julian autolla (niinkuin aina) Julia ajoi. Apukuskin paikalle paasi Nicola, joka on meita muita pidempi. Itse jouduin takapenkille, ja kaiken lisaksi keskelle! Theresia oli oikealla puolellani ja Saskia vasemmalla. Onneksi kenellakaan ei ole ahtaanpaikan kammoa, silla Julian Honda Civic ei suuruudellaan paata huimaa.
Matkan piristykseksi toin mukanani muovipussillisen karkkia, jonka Kate oli meille lahjoittanut ennen lahtoaan. Kaikki tuntuivat olevan onnellisia karkeista.
Koska oli viela yo, alkumatkasta ainakin Saskia ja Theresia nukkuivat. Nicolasta en tieda, mutta aavistelen hanen ainakin yrittaneen nukkua. Minakin yritin. Keskipaikka vain ei ole maailman mukavin paikka nukahtaa, ei edes silloin kun voi nojata kaverin olkapaahan. Ei nukkumisesta kuitenkaan mitaan tullut. Olen tainnut kadottaa nukkumisen jalon taidon.
Matka ei tuntunut niin pitkalta milta uskoin sen tuntuvan. Nelja tuntia autossa voi kuulostaa pahalta, mutta hyvalla seuralla ja huonoilla vitseilla hoystettyna matka kuin matka tuntuu lyhyelta!
Matkalla juttelimme kaikesta mahdollisesta mika mieleen tuli. ja aiheesta riippumatta Saskia ilmoitti tasaisin valiajoin olevansa todella jannittynyt laskettelun takia. Han ei koskaan aikaisemmin ollut lasketellut. Myoskin Nicolalle ja Julialle oli taysin uutta lasketteleminen.
Hauskuutta matkaan saimme ensimmaisen kerran moottoritiella, kun joku valkoinen auto ajoi viereisella kaistalla reippaasti ohitsemme. Sen jalkeen hidasti nii, etta ohitimme auton, ja lopulta kuski painoi uudestaan kaasua, ja hitaasti ohittaessaan meita, han vilkutti meille. (kuski oli tummaihoinen mies..)
Voi sita hammennyksen maaraa meidan keskuudessa. Ei voinut kuin nauraa miten on mahdollista kenenkaan kayttaytya niin. Vihdoin kun mies sai meidat ohitettua, han painoi taas reilusti kaasua ja lahti vaaralliseen ajotapaan jatkamaan matkaansa.
Toinen tilanne oli pari tuntia myohemmin. Julian auton puhaltimet eivat suostu kunnolla yhteistyohon, joten takapenkin ikkunat olivat aika-ajoin huurussa. Kerran Saskian pyyhkiessa hihallaan ikkunaa, Julian onnistui ohittamaan juuri silla hetkella auto, jonka kuski sitten morjesti meille reippaasti. Ei voitu kuin nauraa ja ihmetella miten yhden matkan aikana kaksi kuskia moikkailee ilman syyta. En sitten tieda, etta katsoiko kuski vaarin Saskian ikkunan pyyhkimisen ja luuli Saskian moikkaavan. Mutta meidan huumorintajumme ansiosta tilanne kutkutti sopivasti nauruhermoja ja autossa raikasi taas nauru.
Vuorinen maisema oli kaunis, ja ensimmaisen (ja ainoan) kerran kun pysahdyimme, olimme sen verran pohjoisemmassa ja korkeammalla merenpintaa, etta levahdyspaikalla oli vahan lunta. Theresia, Saskia ja Nicola intoutuivat pieneen lumisotaan, ja Julia ja mina yritimme yllattaa heidat, mutta yritys kuitenkin epaonnistui. Intouduin jopa napsimaan liikkuvasta autosta kuvia, jolloin Saskia ja Theresia saivat vuoronperaan availla ikkunaa, jottei tarvinnut kuvaa ottaa ikkunan lapi.Matkan varrella oli kaiken maailman varoituskyltteja. Oli varoitusta putoilevista kivista tai lumivyoryista. Oli myos omat varoituskyltit tieta ylittaville peuroille ja karhuille (en ollut uskoa silmiani nahdessani kyseisen merkin..)
Hauskin kuitenkin oli kun ensin tuli iso ICY-kyltti, ja saman tien vastaan ajoi mies moottoripyoralla.
Pisti hieman hymyilyttamaan.
Kaytossamme oli Julian GPS. Kuitenkaan GPS ei loytanyt osoitetta, jonka Julia sille antoi (silloin aivan alussa kun olimme kahvit hakeneet mukaan). Lopulta Julia sai kirjoitettua sille jonkinaisen osoitteen ja Theresia tarkisti iPhonellaan, etta suunta oli oikea ja pystyimme suunnistamaan GPS;n avulla. Valilla Theresia tarkisti iPhonestaan, etta olimme menossa oikeaan suuntaan.
Kuitenkin yhdessa vaiheessa paadyimme jonnekin aivan ihmeelliseen paikkaan keskelle metsaa. Keskemmalle ajaessamme Theresia menetti iPhonestaan internet yhteyden ja sen vuoksi hanen kartta sovelluksensa ei enaan toiminut. Paadyimme liikenneympyralle, jossa Julia ajoi ymparai ja pysahtyi sivuun todeten, etta olemme eksyksissa. Julia yritti syottaa osoitetta uudestaan GPS;n, mutta se ei vielakaan loytanyt kohdetta. Julia alkoi siina vaiheessa miettia, etta Tahoe taitaa olla Nevadan puolella, ja GPS oli asetettu Californian osavaltioon. Lopulta paatimme suunnata takaisin sinne mista tulimme ja Julia antoi GPS;n minulle takapenkille, etta pystyin ihmettelemaan jos saisin osoitteen syotettya. Theresia sai lopulta yhteyden taas puhelimeensa, ja sen avulla suunnistimme hetken verran. Onneksi Saskian kanssa saimme vaihdettua halutun osavaltion vaihdettua Nevadaan ja saimme osoitteen GPS;aan ja se loysi kohteen. Theresian puhelimen avulla viela tarkistimme, etta kohde oli oikea, ja Julia sai taas ohjeistuksen minne ajaa.Lopulta paasimme Nevadan puolelle. Ajoimme jonkun pikku kaupungin lapi, jossa oli Welcome to Nevada- kyltti, ja iso California-Nevada-rajakyltti. Emme pysahtyneet sinne, mutta liikkuvasta autosta nappasin kuvat.
Reilun puolentunnin paasta paasimme Mt. Rosan hiihtokeskukseen, jonne olimme varanneet lasketteluvarusteet ja hissiliput. Ajoimme parkkipaikalle, ja siella vaihdoimme toppavaatteet paalle, otimme todistukset maksetuista valineista ja marssimme tavaroita vuokraamaan.
Julia ja Nicola eivat olleet saaneet nettivarauksien yhteydessa sahkopostiinsa hissilippujen todistuksia tulostettavaksi, joten he joutuivat menemaan ensin jonnekin missa he saivat selvitettya asiat ja saivat tulostettavat versiot ja saivat varusteensa.
(olin ihmeissani, etta minua palvellut nainen sai selvaa printatusta paperista, kun se printti oli niin pienta...)
Lautakenkien kiinni laitto oli kuin kovaa tyota. Tuli todella kuuma ja melkein jopa hiki!
Saskian kanssa menimme yhdessa jonottamaan laudan saantia. Theresia oli nopea, ja oli jo saanut omat varusteensa. Kun oli minun vuoro, mies kysyi olenko lasketellut ennen. Erittain vaatimattomasti sanoin, etta joo, muutaman kerran. Oli kuitenkin pakko korjata ja sanoa, etta ainakin viisi kautta on tullut lautailtua. Siihen mies sitten totesi, etta sehan on jo paljon. Ennen kuin lautaa meni hakemaan, kysyi haluanko helpon vai vaikeamman laudan (haha, hienoa suomennosta, mut siis se mis kysy; Do you want to have easy or hard board?) Ja valitsin sen helpomman (kuitenkin pariin vuoteen en kunnolla rinteessa ole ollut). Kysyi osaanko kayttaa siteita. Sanoin joo. Kysyi tiesinko miten turvahihnaa kaytetaan, ja siihenkin vastasin kylla. Hyvantuulisesti mies vain totesi, etta kaikki oli valmista ja olisin valmis rinteeseen. Menin Theresian luo, ja Saskia paasi seuraamme hetkea myohemmin. Jaimme odottamaan Juliaa ja Nicolaa, jotka olivat jo paasseet hakemaan varusteita.
Julia yritti myos loytaa vuokrattavaksi hanskoja, silla tajusi vasta lauantai aamusta, ettei omistanut yhtakaan paria, eika kuulemma kehdannut keneltakaan kysya samana aamuna (yona) enaan. Joten Julialla ei ollut hanskoja.
Ja han ei saanut vuokrattua hanskoja. Oli kuulemma vain toykean kuuloisesti kasketty ostaa uudet. Julia ei kuitenkaan uusia ostanut, kun olisi joutunut kayttamaan ainakin 30 dollaria hanskoihin.
Itseasiassa ensimmaisen kerran tuolihississa istuessamme, joku edellamme ollut pudotti hississa hanskat, ja vitsailimme, etta ne hanskat taytyy kayda hakemassa Julialle, etta sielta saimme hanskat, joita han tarvitsi. Hissista poistuttuamme, Theresia kertoi pudottaneensa hanskat. Ei saanut siis Julia hanskoja ja Theresiaa vain nauratti suunnitelmamme hanskojen saantiin, joka kuitenkin epaonnistui, kun hanskat kuuluivat oman porukan jasenelle.
Hissilippu oli hassu. Se oli noin 7cm levea, ja vajaa 20cm pitka. Takana oli liimapinta. Lipun kiinnitykseen oli metallinauhasta vaannetty viritelma, joka pujotettiin vetoketjuun tai johonkin, josta se oli helposti nahtavilla, ja lippu taitettiin kaksinkerroin ja liimattiin yhteen niin, etta rautakehikko jai valiin.
Mulla oli koko ajan eipaileva fiilis lipun kestavyydesta, mutta erittain kestavasta materiaalista lippu kuitenkin oli.
Eika hissilippua edes tarvinnut leimata mihinkaan laitteeseen. Sen vain piti olla nakyvalla paikalla ja helposti huomattavissa.
 | |
| Burton! Meilla kaikilla oli burtonin laudat, ja vasen jalka etummaisena. |
Kun laudat saimme jalkoihin, yritin ohjastaa tyttoja menemaan takakantilla (eli laudan takareunalla, kasvot alamakeen pain), mutta kunnianhimoisina ihmisina, kaikki yritti tietenkin heti pujottelua kokeilla.
Monien naurupyrahdyksien ja kaatumisien jalkeen muut olivat paasseet jo alas, ja jain auttamaan Saskiaa. Pidin Saskian kasista kiinni, ja Saskia kokeili jarruttamista ja painon siirtamista puolelta toiselle. Lopulta paasimme Saskiankin kanssa muiden luo.
Theresian kanssa paatimme yhteistuumin pakottaa muut isompaan rinteeseen, jolloin jarruttamisen harjoittelu olisi helpompaa, kun ei olisi liian loiva rinne, mutta ei kuitenkaan liian jyrkka rinne.
Taytyy sanoa, etta Julia keksi lumilautailun idean todella nopeasti. Nopeammin kuin Saskia tai Nicola.
Silti kaikilla tuntui olevan hauskaa.Saskia ja Nicola kuitenkin halusivat palata lasten rinteeseen ja Julia halusi viela uudestaan isompaan rinteeseen. Sovimme tapaavamme parin tunnin paasta uudestaan kahvion luona.
Lopulta Theresian kanssa suuntasimme isoimpaan rinteeseen, joka myoskin alkoi korkeimmalta kohdalta. Julia ei halunnut lahtea mukaan, joten han etsi Nicolan ja Saskian. Lupasimme Palata puoli puoli neljaksi muiden luo.
Jo hississa naki mahtavat maisemat. Alhaalla vuorien juurella ei ollut yhtaan lunta, ja vuorien huiput olivat lumiset. Oli hauska itseasiassa tietaa, etta pois lahtiessa olisi lampotila taas plussan puolella, eika tarvitsisi kohdata enaan pakkasia.
Huipulle paastya, oli pakko ottaa muutamat maisemakuvat, ja kolme randomia pyysi meita ottamaan pari yhteiskuvaa heista, jolloin pyysimme heita ottamaan meista kahdesta yhteiskuvat myos.
Rehellisesti mun teki mieli koko ajan menna off roadille tai kokeilemaan hyppaamista. Kuitenkin hillitsin itseni, silla en halunnut menna sellaisesta paikasta, missa ei olisi ollut kaveria mukana.
Itse en henkilokohtaisesti ole tuolihissien suurin sydanystava. Jotenkin niista onnistun aina jotenkin mokailemaan ja saheltamaan.
Ensimmaisen kerran hissiin paastyamme, olin Julian ja Saskian kanssa. Jouduin istumaan keskella, mista koen viela vaikeammaksi paasta pystyssa pois. Hissi oli kuitenkin sen verran erilainen kuin vaikka Suomen Rukan tuolihissit, etta erittain sokeana ja laput silmilla kulkevalle ihmisena luulin, ettei hississa olisi turvakaidetta, jonka saisi vedettya eteen. Noh, vasta hetkea ennen kuin nousimme hissista pois, huomasimme, etta edella kulkevilla oli turvakaide alhaalla. Eiha sita kaikkea voi huomata.. Oli sen verran hyvin naamioitu, ettei Julia tai Saskiakaan huomanneet turvakaarta aikaisemmin.
Oli kylla typeraa, ettei tuolihisseissa ollut mitaan, mihin olisi saanut jalat. Tai edes lautaa lepaamaan. Varsinkin Theresian kanssa kun menimme korkeimmalle rinteelle, oli melko rankkaa roikottaa lautaa tuulenpuuskissa. Hississa oli tayteen angetty ihmisia, ettei saanut lautaa nostettua toisen jalan paalle.
Itseasiassa oli harvinaisen jannittynyt fiilis toisella nousulla korkeimpaan rinteeseen, kun ei ollut turvakaarta edessa. Tuuli heilutti tuolia, ja alapuolella oli reilun 15metrin pudotus. Tuli erittain reippaasti nojattua taaksepain, enka vahingossakaan nojannut eteenpain!
Olin muuten koko paivan ainoa palelija.. Ainoa meidan porukasta, joka on kotoisin maasta, missa oikeasti on kylma talvisin. Muilla oli kuulemma ihan okei.
Lopettaessamme piti luonnollisesti vieda vuokravalineet pois. Onnistuneen ja mukavan paivan jalkeen mulla oli erittain hyva fiilis. Palautin lautani silla hetkella vuorossa olleelle miehen alulle (,joka ei muuten voinut olla kun enintaan 25vuotias), han tarkisti pikkulapun, jossa oli informaatio laudasta, ja sanoi mun olevan okei (eli en ollut epahuomiossa napannut vaaraa lautaa taukojen jalkeen).
Tuo lause siis sanotaan lyhyesti, You are good, mina erittain huumorintajuisena ja hyvantuulisena vastasin poitsulle hiuksia poyhaisten ja leveasti hymyillen, 'No, I'm great!'.
Sekunnin murto-osan jalkeen poitsu jopa nauroi aaneen. Eika siis mitaan pikaista naurahdusta muka hyvan vitsin jalkeen, vaan mun mielesta se taisi olla aitoa naurua, silla lahtiessani poitsu viela naureskeli.
Julian kanssa ollessani yhden rinteen ylapaassa, pyysimme jotain tuntematonta naista ottamaan meista yhteiskuvan. Nainen pyysi sitten vastapalveluksi ottaa hanesta ja hanen porukastaan yhteiskuvan (naisella oli muuten sama canonin kamera kuin mulla ja ilmeni jopa, etta kamera oli hankittu samasta syysta kuin mulla, eli laskettelureissua varten!) Heidan porukan poika kun ei meinannut olla innokas valokuvaan, nainen sitten reippaasti hoputti poikaa ja minua tarkoittaen sanoi pojalle, etta "tules nyt reippaasti etta tuo kohtelias irlantilais tytto paasee takaisin laskettelee!" Muutamien lauseiden jalkeen luulee Mua irlantilaiseks aksentin perusteella? (ja nainen tosiaankin sanoi, etta mun aksentista saattoi ajatella irlantilaista. Ei siis hiustenvarin takia.)
Toisella kertaa, hississa mennessa ylos Theresian kanssa, joku tuntematon mies alkoi ihmettelee sita, ettei mulla ollut laseja. Ja sen myota muutaman sanan vaihdoimme. Mies tunnisti, etten ole amerikkalainen, ja kysyi mista olen kotoisin. Kehotin arvaamaan. Mies arvasi mua englantilaiseksi...
Itseasiassa loppu reissu Nicolan kanssa oikein vaannettiin brittiaksenttia parhaamme mukaan, ihan vain huvin vuoksi. (Nicola itseasiassa puhuu hieman brittiaksentilla ilman yrittamista)
Ihan tosissaan, miten voin onnistua hankkimaan irlantilaisen/englantilaisen aksentin Californiassa??
Saavutus sinansa. Ja reissun jalkeen kun kerroin tarinaa Eijalle, Eija vain tokaisi, etta mun taytyy sitten puhua todella hyvaa englantia arvauksien perusteella.
 |
| Mt. Rosan rinnekartta. |
 |
| Bear crossing sign! |
No comments:
Post a Comment