Rock climbing!!

Julia ja Katherine.

Ekan kerran ikina, paasin kokeilemaan kalliokiipeilya (tosin sisatiloissa) ja oli aivan mahtavaa! Tilaisuuden teki paremmaksi jopa se, etta koko lysti oli ilmaista silla Julia tunsi sielta yhden tyontekijan. Mukana oli Danny ja Katherine myos. Kaikki kerkesi kiipeamaan kolme kertaa, paitsi Katherine, jonka kiinnostus loppui toisen kerran jalkeen.

Itse harrastin turhautumista. Danny naytti luontevalta apinalta kavutessaan ylospain seinaa pitkin eika Juliallakaan tuntunut olevan suurempia ongelmia. Noh, molemmat ovat minua pidempia. Rock climbing on pitkalti kiinni tekniikasta ja pituudesta, niinkuin se tyontekijakin sanoi. Jouduin tekemaan aivan ihmeellisia venytyksia yltaakseni seuraavalle tartuttavalle mohkaleelle. Ensimmainen suoritus meni loistavasti, mutta toisella ja kolmannella kerralla jouduin luovuttamaan, kun en vain yksinkertaisesti ylttanyt yhdellekaan tartuttavalle mohkaleelle seinalla. Otti paahan. Ja pahasti. Vaikka yleisesti ottaen oli kivaa. Paadyin myos keinumaan turvavaljaiden varassa, vaikka sellainen oli kiellettya. Viistosta seinasta pudotessa vain sai mukavan vauhdin, enka saanut kiinni tukevasti mistaan pysayttaakseni itsea.
Harmi ettei korkokengista olisi ollut apua seinaa pitkin kiipeillessa, muuten ne olisivat taydelliset lisaa pituutta antavat jalkineet!

Kiipeilyn jalkeen suuntasimme Julian asunnon yhteydessa olevalle uima-altaalle rentoutumaan. Menimme kaupan kautta, ja raahasimme mukaamme juotavaa ja vahan naposteltavaa. Altaalla seuraamme liittyi myos Phuc.

Meikit naamassa paatin, etten sukella tai muutenkaa kasvoja kastele. Julia yritti upottaa minut veteen

Luontainen apina seinalla!
Danny.

epaonnistui, mutta hetkea myohemmin en pystynyt valttymaan Dannyn lapsellisuudelta heittaa minut ilmaan. Han vain kiersi kadet vyotaron ymparille ja heivasi kauniissa kaaressa minut veteen. Edes epatoivoinen EEEIIII huuto ei antanut armoa. Onnistuin kuitenkin jotenkin sailyttamaan meikit naamassa.

Intouduimme myos Julian kanssa hartiaseisontaa tekemaan, ja jopa Danny halusi kokeilla samaa. Danny naureskeli aikaisemmin minun keskittynytta ilmetta Julian mennessa hartioille, mutta joutui myontamaan myohemmin Julian olevan erittain heiluvaa sorttia hartioilla seistessa.

Ammeen syvapaaty oli viisi jalkaa syva. Eli minun ollessa syvassa paadyssa oli pinnalla vain paa, kunhan vain seisoin varpailla. Danny sai hienon vitsin aikaan, kun oikein kuuluvasti ihmetteli mihin mina katosin, Ja hetkea myohemmin oikein iloisesti totesi, "siellahan sa oot, en meinannu naha sua". Kostoksi roiskin vetta hanta kohti, ja paadyin taas lentamaan kauniissa kaaressa veteen. Siina valui meikit kauniisti pois. Eipa tarvinnut enaa valttaa sukeltamista.

Ja mina

Illemmalla viela jatkoimme matkaa Dubliniin syomaan, missa Phuc ja Danny pakottivat minut syomaan vastusteluistani huolimatta. (Ei vain ollut nalka.) Matka jatkui viela Danvilleen, missa paadyimme paikkaan nimelta Pete's, missa Julia yrittaa saada suoritetta Beer-challengen. Ideana on juoda 100 erilaista olutta ja palkkioksi saa nimensa seinalle. Julia ei edes pida oluesta, mutta nimi seinalla kuulemma houkuttelee liikaa!

Toukokuun 9.

Piti hakea Kyle koulusta. Unohdin. Eija tuli kotiin ja ihmetteli eiko Kylella ollut aikainen aamu. Kiltisti vastasin etta eeei kun normaali paiva. Sitten se pamahti tajuntaan. Damn. Noh, onneksi Eija haki Kylen kotiin.
Voin sanoa, etta Kylla havetti. Ja Kyle oli hieman katkeran kuulonen kun parahti minun unohtaneen hanet...

Myohemmin Kylella oli play date. Eijan piti vieda hanet heti toista paastyaan. Eija jai kuitenkin toihin kiinni. Kyle, raukkaparka, luuli aitinsakin unohtaneen..

Ei aina voi onnistua. Eika edes joka kerta.

Baseball

Miks tolla takimmaisella taytyy olla
pikkutakki paalla??

Jos jenkeissa pitaa jotain kokea, tarkeimpia kohteita ovat urheilutapahtumat. Amerikkalaisen jalkapallon ja jaakiekon paasin kokemaan, joten osittain ajanpuutteen ja rahattomuuden vuoksi olin jo puolivahingossa unohtanut baseball matsit. Kuitenkin Chris onnistui yllattamaan eras kaunis paiva toukokuun alussa, kun hain hanet kotiin. Yksi hanen asiakkaistaan oli antanut hanelle kaksi vapaalippua illan otteluun. Eli noin parin tunnin varoitusajalla Chris kysyi jos minua kiinnostaisi menna matsiin, muuten liput olisivat lentaneet kauniissa kaaressa roskakoriin. Yritin saada Chrisia seurakseni, mutta oli kuulemma hanelle liian myohaista lahtea matsia katsomaan kun olisi halunnut olla siella paljon aikaisemmin valmiina.

Meinasin antaa illan matsin jaada valiin, mutta baseball+ilmaisliput+roskakori yhdistelma sinkoili ajatuksissa hairitsevasti, joten paatin antaa niille mahdollisuuden. Kavereissani onneksi on yksi, joka lyhyella varoitusajalla lahtisi vaikka kuuhun, jos tilaisuuden saisi. Soitin siis Julialle, joka asian kuullessaan sanoi soittavansa minulle viiden minuutin kuluttua uudestaan tietaessaan voisiko lahtea.
Julia soitti takaisin, ja innosta hihkuen sanoi mielellaan lahtevansa. Han jopa perui aikaisemmin sopimansa tapaamisen kaverinsa kanssa vain paastakseen San Francisco Giants peliin. (paremminkin siirsi nakemisen myohemmalle).

Puolentunnin paasta tapasimmekin jo BART-asemalla ja suuntasimme iloisin mielin kohti San Franciscoa. Kummallakaan ei ollut tarkkaa  havaintoa miten sinne paasisi nopeiten lyhinta reittia kayttaen. Onneksi kanssamatkustajissa oli paljon oranssin varin kannattajia ja paatimme heita seurata.
San Franciscossa kuitenkin seuraamisemme kohteeksi joutuneet kysyivat satunnaiselta ohikulkeneelta poliisilta suuntaa minne menna. Suhteellisen ironista, etta kaikki menossa peliin, mutta kenellakaan ei ollut tarkkaa tietoa mihin menna. Jopa vanhempi pariskunta tuli kysymaan meilta suuntaa..

Ilman eksymisia loysimme yllattavan helposti (ja nopeasti) perille. Paadyimme jopa ohittamaan ne ihmiset, joita meidan piti seurata...
Areenalla liput skannattiin, ja turvatarkastaja halusi nahda reppuni sisaan. Eihan minulla minirepussa ollut muuta kuin huppari, jota tarkastaja ei edes halunnut tarkemmin katsoa. Olisin siis saanut sisaan mita vain, jos olisin kaarinyt sen paidan sisaan. Selkeasti siis turvatarkastuksen priimaluokkaa!
Ostimme myos Julian kanssa omat GIANTS t-paidat, kun alennuksella sai 10dollaria kappale. Sulauduimme loistavasti oranssi-mustaan massaan.

Maskimies huudattamassa SF faneja.
"right side yells GO and left side yells GIANTS!"

Pelin tiimellyksessa ajatukset olivat epauskoisia. Aito amerikkalainen baseball peli, jota en uskonut kokevani. Kentta oli taydellisesti sama kuin elokuvissakin. Yleiso hurrasi minka kykenivat ja fiilis oli hyva. Vaikka molemmilla, Julialla ja minulla tuntui kuola valuvan aina kun naki yleison keskella kulkevan myyjan hod dogien kanssa. Myoskin ilman viilentyessa alkoi mieli kaihoisasti ajatella GIANTS-sormikkaita, joita naki muilla yleisossa istuvilla, ja hyvin tarkkaan kritisoimme t-paita valintaa kun jotain lampostakin olisi voinut ostaa.
Pyysimme erasta naista myos ottamaan meista yhteiskuvaa kentta taustana. Maailmassa nakojaan on ihmisia, jotka eivat ymmarra kameran kaytosta mitaan, silla reippaasti nainen zoomasi niin paljon, etta kuvassa nakyivat vain minun ja Julian kasvot. Jes, juuri sellaista kuvaa kaipasimmekin. Kuvaa katsoessa ei meinannut nauruun tikahtumisesta tulla loppua...

Eika GIANTSien kotiareenassakaan ollut valittamista. Istuimme korkealla, ja olisi voinut luulla sen olevan liian korkealla, mutta sielta naki taydellisesti koko kentan ja pelitilanteet. Ja kun hitaasti juoksevia pelaajia ei jaksanut seurata, kykeni katsella merelle, joka ennen illan hamartymista oli valkoisenaan purjehtijoista.

Suurin osa oli jo lahtenyt, kun keksin kameran olemassaolon

Taytyy kertoa, etta GIANTS havisi. Se ei kuitenkaan lannistanut hyvaa kokemusta ja kotiin pain suunnatessa oli kiva marssia keskella autotieta, kun yleisomassa valtasi kadut, eika autoille jaanyt tilaa liikkua.

To the lake!

Julian minikokoinen ketsuppi ja tabasco.
Tabasco riitti Julialle vain yhteen hod dogiin, kun reilulla kadella
ruokaansa maustoi!

Veljen vierailun jalkeen heti seuraavana viikonloppuna suuntasimme viettamaan aurinkoista viikonloppua jarvelle. Ja koska taidamme olla tapoihimme jamahtaneita pahemman kerran, tapasimme koko porukan kanssa ensin tutulla ja turvallisella Starbucksilla. Sielta jatkoimme matkaa niin, etta kaikkien oli tarkoitus kayda kotonaan hakemassa kertakaytto astioita ja muuta tarvittavaa, jos sellaista vain olisi. (kaikki mukaan mika vaa irtoaa vietavaksi). Itse jouduin sanomaan, ettei meilla kotona ole mitaan mita voisi kayttaa, kun Eija reippaana naisena pitaa kaiken kertakayttoisen yleensa mokilla, kun vain siella sellaisia asioita tarvitsee veneelle mennessa. Olin jo henkisesti valmistautunut ankeytymaan taydempaan Pleasantoniin menevaan autoon, mutta Julia kuitenkin nappasi  minut hanen, Phucin ja Katherinen mukaan. Tuli erittain mukava fiilis, kun paasin heidan porukkaan mukaan.

Kaupassa tuntui, etta kaikilla oli omat mielipiteensa mita halusi syoda. Sen vuoksi ostimme vahan kaikkea alkaen kanasta paatyen hampurilaisten kautta limuihin ja vissyihin. Phuc haki itselleen olutta ja kysyi jos joku muukin halusi. Itse kysyin jos Phuc ostaisi minulle hard lemonadea. Vastaukseksi sain ensin reippaan myontyvan vastauksen, joka jatkui muminalla virnistyksella hoystettyna. Mumina piti sisallaan ihmettelyn, miksi sellaista tyttojen juomaa halusin. Oli pakko kysya, josko Phuc oli jo tajunnut, etta olen tytto..

Kun vihdoin saimme kaupan taaksemme ja paasimme jopa jarvelle asti, oli ensin tyon ja tuskan takana loytaa vapaa poyta, jonka yhteydessa oli grilli. Kun saimme tavarat alas, porukka jakautui kahtia. Toinen puolisko lahti palvomaan aurinkoa, kun loput odottivat malttamattomina kuolalammikoissaan ruoan valmistumista. Phuc sai kunnian toimia grillimestarina, eika pettanyt odotuksia.

Syomisen ja loputtoman lohoilyn ja ratkiriemukkaiden vitsien jalkeen kerasimme tavarat, ja suunnistimme rantaa kohti, vieden osan tavaroista takaisin autoon. Jarvi oli hienossa paikassa, kukkuloiden valisessa solassa. Eika ihmisiakaan ollut runsaasti, vaikka paiva oli kaunis. Rantakaan ei ollut tavanomainen hiekkaranta, vaan ranta koostui pyoreista kivista, joiden halkaisija oli puolesta sentista senttiin. Ei siis loytanyt paivan paatyttya hiekkaa paikoista, josta sita ei halua loytaa...

Lukuunottamatta yhta, kaikki uskaltautuivat veteen asti uimaan. Vesi oli kylmaa. Tai suomen lampotilojen mukaan lamminta, mutta kuitenkin. Kylmaa. Kylla veteen kuitenkin tottui, kunhan hetken malttoi vedessa olla.
Itsella ei ollut ongelmia veteen uskaltautumisen suhteen. Julia reippaana tyttona tyonsi juosten minut veteen, yrittaen kaataa.  Phuc ihmetteli Julialle, miksi teki niiin. Julia vain totesi, etta tietaa voivansa minulle tehda sen, jos haluaa. Hieno perustelu..

Julian kanssa jaamme cheerleader menneisyyden, joten intouduimme kokeilemaan onnistuisiko hartiaseisonta vedessa. Phuc oli vierella ja hanen ilmeensa oli nakemisen arvoinen, kun han ihmetteli aaneen mita teimme, ja olimmeko aivan tosissamme. Parin yrityksen jalkeen havahduin siihenkin, etta rannalla olijatkin seurasivat tekemisiamme. Viimeisella, eli kolmannella yrityksella onnistuimme hartiaseisonnassa, ja oli mukava fiilis. Paitsi etta.. Julian tullessa alas, han vain kaatui huoletta veteen, mutta kaatuessaan, hanen onnistui luiskauttamaan bikinieni ylaosan pois osittain paaltani. (toivottavasti kukaan ei nahnyt.) Phuc oli vaihteeks erittain hammentyneen nakoinen kattoessaan meita, kun Julian kanssa olimme tikahtua nauruun.

Oli onnistunut paiva!

Veljen Vierailun Viimeiset Vaiheet

Kaikki loppuu aikanaan, ja torstaina vietimme viimeista taytta paivaa veljeni vierailulla.
Paivan ainoa tekeminen oli tarvoiden pakkaus. Sain hanen mukaansa turhia tavaroita pois jaloista pyorimasta. (eika muuten meinannut uskoa, etta Vareksen kirja, jonka hanelle annoin myos Suomeen vietavaksi on oikeasti minun, eika hanen!) Varsinkin suurin ilonaihe oli antaa kengat pois, jotka olisi painanut ihan liikaa matkalaukussani tai postipaketissa. Kuitenkin nyt on myohemmin tullut pohdittua, etta olisi pitanyt laittaa hanelle mukaan viela nahkatakki ja vahan vaatteita ja ja ja...

Omissa ajatuksissani olin paattanyt istua ja rentoutua nena tietokoneen naytossa kiinni, mutta veljeni lempean suostuttelun (maidolla roiskimis-uhkailun) ansiosta pidin hanelle seuraa (pakon edessa). Kaytannossa torkuin sangylla kun veljeni jarkeili hyvaa matkalaukun jarjestysta. Han matkusti tanne kaytannossa tyhjan laukun kanssa, ja paasi lahtemaan kohti Suomea tayden laukun kanssa. Taytyy myontaa, etta veljen vierailu oli kateva!

Koko reissun ajan olin hanelle maininnut, etta jos baarit ja yoelama kiinnostaisi, voisimme ihan hyvin menna kaymaan vahintaan yhden oluen verran liikenteessa.Joka kerta vastaus oli kielteinen, silla han mietti ettei haluaisi yrittaa, jos mina alaikaisena en paasisi sisaan. Olisi kuulemma ollut pettymys jos minut olisi kaannytetty ovelta pois. Torstai-iltana sitten yleisesi keskusteltiin, kuinka tytot olivat taas tapaamassa Starbucksissa ja siita jatkamassa normaalisti Meenars-baariin. Hetken keskusteltuamme alkoi veljeni pohtimaan olisiko se kavereilleni okei, jos liittyisimme porukkaan. Soitin sitten Julialle, jolle tietenkin oli heti okei, etta olimme liittymassa porukkaan.

Menimme kymmeneksi Starbuckille, jossa tapasimme muut. Loppujen lopuksi paasimme Meenarsiin vasta 11pm jalkeen, kun muutaman mutkan kautta jouduimme ajamaan. Jouduimme muunmuassa odottelemaan Gracea hanen talonsa edustalla, kun hanen piti kayda kaupassa. Silla valin Blake kylla sai aikaan naurunpyrskahdyksia, kun Julialle viisasteli Saksasta ja heidan tavoistaan.

Vihdoin Meenarsilla en voinut menna muiden kanssa samaan aikaan sisaan. Julia onneksi jai seurakseni, silla portsarin seurassa oli poliisi tarkistamassa henkilollisyystodistuksia. Ja koska en ongelmia halunnut, menimme Julian kanssa autolle ja tekstiviestilla pyysimme muita sitten ilmoittamaan kun portsari olisi taas yksin. Lopulta veljeni tuli autolta meidat hakemaan kun aika oli otollinen.
Itse leikin sina iltana kuskia, joten olin veljelleni antanut kateiseni, silla en tiennyt tukeeko baari visakortteja, kun aina vesilinjalla tulee siella tanssittua. Kohteliaana ihmisena veljeni kuitenkin kysyi haluisinko juotavaa, johon reippaasti vastasi itse, etta tuskin halusin kun jouduin viela ajamaan kotiin. Katevaa, ei tarvitse odottaa vastausta ja tuhlata aikaa kun voi itse vastata omaan kysymykseen..

Alunperin olimme liikenteessa omalla autolla, silla meidan ei todellakaan pitanyt olla pilkkuun asti paikalla. Tarkoitus oli nahda yoelamaa yhden tai kahden juoman verran ja suunnata kotiin nukkumaan. Aamulla kun piti aikaisin lahtea suunnistamaan San Franciscon lentokentalle, jotta veljeni kerkeisi lennolle. Noh, taman riemuidiootin sisarusparin pahkahullut ideat tuntien, ei sekaan ajatus aivan suunnitelmien mukaan mennyt.. Lahdimme Meenarsista vasta reilusti pilkun jalkeen kello kahdelta aamulla.
Ensi kerralla baarielamykset hoidetaan ajoissa, eika vasta viimeisena iltana..

Alle kuuden tunnin younilla herasin uuteen aamuun erittain sekavana. Veljeni oli illalla kaskenyt tulla herattamaan, jos ei olisi ollut hereilla kun herasin. Kavin sitten reippaasti ovelle koputtamassa, mutta veli oli jo pirteana hereilla. (tai ainakin esitti pirteaa)
Eijan tullessa huoneestaan normaalin aamu-toivotuksen sijaan ensimmaiset sanat kertoivat San Mateo sillalla tapahtuneen kaksi vakavaa kolaria, joiden seurauksena sillalla oli jonkin verran oljya ja tie tukossa. Samalta seisomalta menimme tietokoneelle tutkimaan mita kautta meidan piti sitten ajaa. On hyva, etta Eija ja Chris katsovat uutisia joka aamu.

Lahdimme liikenteeseen kuitenkin niin, etta  matkaan oli varattu reilu tunti. Veimme Chrisin toihin, ja sielta suuntasimme kohti lentokenttaa. Onnistuin heti ensimmaisena saheltamaan moottoriteiden kanssa, kun en muistanut etta olimme eripuolella moottoritieta kuin yleensa. Olin itseasiassa todella jannittynyt, kun jouduin ajamaan uuden reitin kautta ilman pidempaa varoitusaikaa ja ilman GPS;aa. Pienen mutkan kautta paasimme kuitenkin oikealle tielle. Tie ei ollut ollenkaan ruuhkainen joten matka meni erittain nopeasti ja toivo oli korkealla, etta aika riittaisi taydellisesti. Ennen siltaa kuitenkin alkoi liikenne hidastua, ja tietullin jalkeen alkoikin seisoskelu. Olimme keskella siltaa seisomassa ainakin 20 minuutin verran, jonka jalkeen liikenne etanoi eteenpain. Sillan jalkeen suurin syy ruuhkautumiselle selvisi, kun siella oli liikennevalot. Mielestani aivan idioottimaista suunnittelua.. Sillan jalkeen, ennen 101 valtatieta jouduimme pienen patkan etenemaan liikennevalojen valloittamalla tieosuudella. Aikaa oli jaljella enaan tunti veljeni lennonlahtoon ja 40minuuttia siihen, etta paasisi turvatarkastuksiin. Hanella alkoi usko jo loppua lennolle kerkeamisesta.

Yleisesti olen ollut erittain rauhallinen ja hyvakaytoksinen. Talla kertaa kuitenkin rauhallisuus pirstaloitui ja kaasujalka alkoi painaa. Veljeni kuitenkin yritti rauhoittaa vauhtiani sanomalla, ettei olisi kannattavaa ylinopeus sakkoja ottaa vain lennolle kerkeamisen vuoksi. Veljeni ei myoskaan innostunut ajatuksestani kun ehdotin, etta kirjoittaisimme lapun poliiseille, jossa teksti kertoisi kiireemme syyn ja lupaisin pysahtya vasta lentokentalla. Kumma juttu, silla ajatus oli mielestani loistava! (toki uskottavuus olisi ollut eriasia..)
Kesti 20minuuttia paasta 101 valtatielle. Kerkesin melkein paastaa suustaniriemunkiljahduksen edistymisen merkiksi, mutta ainakin rampin alue tuntui olevan myos tukossa. Peruspessimisti veljeni oli siina vaiheessa suurinpiirtein naulannut mielipiteensa auton kojelautaan ettei kannattaisi enaan edes yrittaa lennolle.

En kuitenkaan halunnut antaa periksi ja veljeni "hidasta nyt"-kommenttien saestyksella paastin vauhdin huuman valloilleen ja ajoin 80-90mailia tunnissa kun liikenneruuhka kuin ihmeen kaupalla aukesi. (nopeusrajoitus edelleen moottoriteilla 65mailia tunnissa.)
Hienosti kerkesimme lentokentalle. Veljelleni jai jopa 10minuuttia aikaa selvita turvatarkastuksista lapi!
Ja normaalisti alle tunnin matkaan saimme kaytettya kaksi ja puoli tuntia, kiitos kahden pahan kolarin. Veljenikin kerkesi matkalla miettia, miten juuri sina paivana oli kolarit tapahtunut, kun koko reissun aikana liikenne oli ollut sulavaa.

Kotiin suunnistaessani paatin kokeilla onneani ja ylittaa sen sillan, jolla kolarit olivat tapahtunteen San Franciscoon suuntaavalla kaistalla. Myohemmin harmittaa kun ei kameraa ollut esilla. Vastaantulevien kaista oli taysin pysahtynyt 15minuutin ajan kun ajoin 65mile/h rajoituksen mukaan. Sillalla jumissa olleet kavelivat autojen seassa ja kuluttivat aikaa.Olisi ollut hieno muisto ruuhkasta jos vain olisin tajunnut videokuvaa ottaa.

Ja jottei jannitysmomentti olisi taysin kadonnut menomatkan jalkeen, alkoi auton bensatankki olemaan tyhja. Olin moottoritiella, eika pienintakaan havaintoa missa sijaitsi lahin bensa-asema. Kun auto ilmoitti bensaa olevan jaljella vain 6 mailin verran oli pakko kokeilla onnea bensa-aseman loytymiseen.Olin enemman kuin iloinen ensimmaisnen suunnistuksen toimineen ja paasin tankkaamaan. tosin mutkan kautta. Syotin kortin laitteeseen, mutta se ei suostunut toimimaan. Onneksi oli kateista mukana ja jouduin sisalle menna maksamaan. Menovesi tankissa jatkoin matkaani takaisin moottoritielle ja turvallisesti kotiin.

Eija oli jo kerinnyt laittaa toista minulle sahkopostia ja pyysi kertomaan miten veljeni vienti sujui. Ja han vaikutti olevan todella hammastynyt kun kerroin kaikki tapahtumat.

Jos tama sisarupari viela joskus paattaa tehda yhteisen reissun, vapise maailma, meita ei voi pysayttaa! Ei edes kaksi kaksi kolaria tai oljyvuodot tiella!

//edit. Veli kerkesi lennolle. Chicagossa kuitenkin oli jotain sahlinkia (taas) ja joutui hotelliin yoksi. Oli vasta vuorokauden myohassa Suomessa.

Veli Vierailee (vielakin!)

Veljeni reissun toisen puolikkaan aloitimme vain rentoutumalla kotona. Maanantaina emme siis saaneet mitaan aikaiseksi. Paitsi kavin veljeni puolesta hakemassa donitseja hanelle, etta Donat Kingin laatu tuli testattua.
Tiistaina saimme itsemme hieman liikenteeseen. Kavimme kiertamassa autokauppoja, silla veljeni halusi paasta himoitsemaan halpoja autoja hankkiakseen pahanlaatuisen autokuumeen.
Koko matkan ajan istuin itse pelkaajan paikalla kartturia leikkien. Eika siita mitaan meinannut tulla, kun ohjeistus oli veljeni mukaan erittain huonoa. Puheestani ei saanut selvaa ja kuulemma ohjeeni olivat puutteellisia eika perimmaista ohjetta tajunnut. Vasta matkan loppuvaiheessa veljeni (puoliksi itsekseen) mietti, etta ehkei minulla ollut kaikkia sanoja suomeksi, jotta suunnan kertominen olisi nopeaa, helppoa ja yksinkertaista. Pitka aika englannin kielen ymparoimana on siis tehnyt tehtavansa ja ajatukset suomeksi ovat hieman ruosteessa..

Veljeni kuitenkin puikkelehti amerikan liikenteen seassa kuin vanha konkari. Ei edes tarvinnut pelata. Eika ollut yhtaan lahelta piti-tilannetta. Joka ehka kuitenkin on vain hyva asia..

Keskiviikkona jatkoimme 49 milen kierrosta San Franciscossa. Lahdimme liikenteeseen aamusta, joten meilla oli reilusti aikaa. Jatkoimme itseasiassa ajamista Half Moon Baysta, jolloin jatkoimme matkaa Highway 1;lla, ja paasimme viela nauttimaan lisaa rannikosta.
Itseasiassa Half Moon Bayn jalkeen, seuraavassa kaupungissa minun oli pakko pysahtya Safewayhin, silla tukevasta aamupuurosta huolimatta olin jo nalkainen. Yleensa veljellani on reilusti suurempi ruokahalu kuin minulla, mutta vierailunsa aikana roolit olivat paa-laellaan.. Jatkoimme matkaa minun syodessa viela leipaa.

Golden Gate-puistossa oli kyltti, jolla kaskettiin vaistamaan tieta ylittavia ankkoja.
Heitako se kyltti tarkoitti??

Kaupunkiin paastessa etsimme itsemme takaisin reitille, vaikka aluksi se tuntui tuottavan tuskaa, kun tuntui kieltomerkin aina kieltavan vasemmalle kaannoksen. Lopulta kuitenkin paasimme vasemmalle kaantymaan, ja suunta jatkui reittia pitkin rannan laheisyydessa. Ensin en kuitenkaan ollut uskoa veljeani, etta hanen kertoma suunta jothtaisi 49mailin merkitylle reitille. Reitista kertovan kyltin nahdessani oli pakko sanoa hanelle aaneen, etta loysimme reitille takaisin, ja sain vain epauskoisen katseen puoleeni hanen ihmetellessa etten oikeasti uskonut hanta. (Eihan veljea aina voi uskoa, joskus taytyy vahan epailla, ettei veljesta vain tule liian kaikkitietavaa...)

Reitti jatkoi kauempana keskustasta, en aivan varma ole, mutta kaupungin alue oli Daily City. Ajoimme ylamakeen, samalla kun tien molemmille puolille levittyi golf-kenttia. Matkaa jatkaessa golf-kentat vaihtuivat pieneksi metsa-alueeksi. Sisaiset valokuvaajamme vaativat meita pysahtymaan hetkeksi ottamaan kuvai kun paasimme kukkulan paalle, mista meri avautui puiden takaa luoden hienon nakyman Golden Gate-sillalle.
Matka jatkui sielta lapi suhteellisen ison puistoalueen. San Francisossa todellakin rakastan sita, kun kaupungin sisalle on jatetty todella paljon suuria puistoalueita. Vaikka toisaalta se on hassua kun keskella kaupungin vilinaa voi aina menna luonnon keskelle rauhoittumaan.

Puiston jalkeen matka jatkui vain kaupungissa seikkailulla, aina valilla eksyen. Reitti oli merkitty huonosti, tai erittain huonosti, silla meidan piti suunnistaa Golden Gate puistoon, mutta jossain pain ennen hippi-aluetta havitimme suunnan varmaan kolmannen kerran jo saman paivan aikana. Veljeni tekniikkalaitteiden avulla kuitenkin paasimme takaisin kertalle, ennen puistoa ja loysimme perille sinne.
Puistoon paastya ensimmainen asia jonka pisti silmiin, oli pitka rivi moottoripyoria. Vitsilla heitin, etta aivan varmasti poliisien kulkupeleja. Vain pienen valimatkan paassa moottoripyorista oli suurehko porukka kokoontuneita miehia, ja kaikkien paitoja koristi virallinen poliisi-teksti (engalnniksi tietenkin).
Lahdimme kyltin osoittamaan suuntaan. Reitin varrella oli suuri aitaus, jossa sanoin olevan puffeleita. Veljeni ihmeissaan kysyi, etta eiko ne ole puhveleita, eika puffeleita, eika edes antanut lupaa pysahtya ottamaan kuvaa niista. (ihan tosissaan, keskella kaupunkia aitauksessa puhveleita??)

Tuntuu, etta aina kun kameran otan esille
on siella aina lokkeja leikkimassa
linssiludeita..

Puistoreitin piti jatkua kohti japanilaista puutarhaa. Kuitenkin onnistuimme uudestaan eksymaan. Ei voinut kuin nauraa, etta tama sisaruspari onnistuu eksymaan jopa pienessa puistossa! Ajoimme uudestaan poliisijoukon ohi, ja puhveleiden ohi. Vaikka talla kertaa olin tarkkasilmainen, ja kyltti kertoikin puhveleiden olevan biisoneita..

San Franciscossa
Piiitkat rannat on ihania!

Risteyksessa, jossa ajoimme vaarin, lahdimme toiseen suuntaan kuin aikaisemmin. Vastaan tuli talla kertaa iso joukko polkupyorailijoita jotka hekin olivat poliiseja. Heidan takanaan jopa ajoi partio, joka varmasti nautti tilanteesta kun pystyi itse istumaan autossa muiden hikoillessa pyoralla. Taytyi olla jokin yleinen poliisien koulutuspaiva tai jokin muu, kun poliiseja tuntui olevan puisto pullollaan.

Onnistuimme paatymaan Japanilaisen puiston luo. Veljeni ei kuitenkaan halunnut pysahtya kavelemaan sinne, vaikka kuinka yritin. Tuntui kuin olisi ollut aivan eri maailma ymparilla, kun Japanilaiselle alueelle tuli. Puistossa olimme vain pienen hetken ennen kuin reitti vakisin vei takaisin kaupungin vilinaan.

SF;n korkeimmalta paikalta alas ajamista.

Kotiin lahtiessa paasi hieman liikenne ruuhkaa syntymaan.
Kuvan oton jalkeen tilanne oli viela enemman tukossa.

Seuraavana kohteena oli Twean Peaks-kaupungin osa. Eli San Franciscon korkein alue. Veljeni kamera klikkaili koko ajan merkkina siita, etta kuvia tuli napsittua tiuhaan tahtiin. Laskeudutta Twean Peaksilta alas, aiheutti suurta pohdintaa se, etta saiko San Franciscon ratikka raiteiden paalla ajaa. Emme kertaakaan asiasta varmistuneet, mutta muutkin ajoivat siina, niin menimme reippaasti perassa.
Onnistuneen eksymisen seurauksena oli pakko taas turvautua hetkeksi veljeni GPS;aan, joka talla kertaa meidan onneksemme loysi signaalin ja saimme varmistuksen missa olimme. Ja olen aika varma, etta olimme kaukana 49 milen reitilta, jolla meidan piti olla. Hetken ajamisen jalkeen paasimme kuitenkin takaisin minulle tutummalle alueelle ja suuntasimme takaisin kotiin kun ei veljellani ollut  mitaan paikkaa jonne olisi halunnut paasta.

Kierroksen tekemiseen ei mennyt niin paljoa aikaa kuin epailimme. Olimme kotona jo varttia vaille nelja iltapaivalla vaikka tie kulki Kentucky Fried Chickenin kautta. Loppu paivan vain rentouduimme.

Garage sale

Veljeni vierailun aikana, heti seuraavana lauantaina Chris ja Eija jarjestivat naapureiden kanssa autotalli myyjaiset. Tai mielestani nimi, etupiha myyjaiset olisi osuvampi, silla jokainen tapahtumaan osallistunut asetti myytavat tavarat ajotielle autotallin eteen.
Joku naapureista oli  ilmoittanut erittain moneen paikkaan myyjaisista, jonka seurauksena todella moni sai tietaa asiasta.

Eija kertoi, etta erittain moni myos harrasti vakituisesti autotalli myyjaisia kiertelya. Eli vahan niinkuin Suomessa ihmiset harrastavat kirpputoreilla  kaymista. Ja Eijan ja Chrisin myynnissa olleista tavaroista jaljelle jai vain pari astiaa, jotka eivat uutta kotia saaneet. Mutta vanha tietokoneen naytto, monet johdot ja kymmenet CD-levyt lahtivat uusien omistajien matkaan.

Jopa Kyle, tavara-ahneudestaan huolimatta kykeni luopua muutamasta lelusta, joilla ei leikkinyt enaan. Ja hanen vanha tarroilla paallystetty poytakin kelpasi jollekin, kun halvalla sai.

Veljeni kanssa kavimme kavelemassa nopeasti katua pitkin ja ei voinut kuin ihmetella ihmisten paljoutta. Koko kadun matkan verran oli autoja, ja ihmisia tuntui tulevan koko ajan lisaa ja lisaa.
Chris otti myos rennosti. Istui aurinkotuolissa autotallissa kannettavan tietokoneen kanssa uppoutuen siihen. Ihme, etta mitaan sai myytya..

Naapurin pihasta.

Veli Vierailee 3

MiniGolf rataa.

Sunnuntaina aamusta hain Eijan ja Chrisin BART-asemalta. Chris vaikutti erittain pahantuuliselta ja vasyneelta. Vahvana veikkauksena epailen, etta krapulan laatu oli kovempi kuin han antoi ymmartaa. (ja oli muuten todella outo tunne ajaa BMW;ta, kun molemmat vanhemmat istuivat kyydissa)
Kun sain juhlijat kotiin lahdimme veljeni kanssa suuntaamaan kohti Santa Cruzia. Kuitenkin ennen pidempaa ajamista piti kayda auto tankkaamassa. Oli muuten ensimmainen kerta kun Yhdysvalloissa jouduin/paasin auton tankkaamaan. En edes itse saanut bensakorkkia auki vaan veljeni joutui avaamaan sen minulle, silla oma tekniikka ja voima ei riittanyt sen auki vaantamiseen. Ennen matkan jatkamista veljeni otti kuitista kuvan, kuin todisteeksi, etta bensa on taalla naurettavan halpaa.

Siella ne vuoristoradat huuteli mun nimea!

Matka Santa Cruziin meni nopeasti. Eika vielakaan eksytty. Ainoastaan kaupungissa oli ihmettelemista, silla suunnat olivat vahan hakusessa. Myoskin teiden sulkemiset hidastivan suunnistamista, silla taytyihan kilpapyorailijoilla olla reitti auki. Kun Board Walkille paasimme parkkeerasimme auton ja jalkauduimme jalleen. Alkuperaisena tarkoituksena ei ollut tarkoitus kavella paljoa ja jalleen kerran veljeni tuntui hieman katkeralta, kun hanen mielestaan parkkeerasin liian kauas pitkalta kauppojen ja ravintoloiden valloittamalta laiturilta, joka oli meidan ainoa kohde menna tutustumaan.

No oli se laituri melko pitka...

Eija oli antanut minulle mukaan liput, joilla olisi ilmaisiksi paassyt pelaamaan minigolffia, mutta alueella vallitsi tungos, joten hieman vastaan laittaen jatettiin liput kayttamatta. Rantaa myoten kavelimme kohti laiturialuetta. Rannalla oli paljon auringon palvojia lapsiensa kanssa. Myoskin kaikki rantalentopallokentat olivat kaytossa.

Se kiroili kavereilleen.

Laiturille olisi paassyt autollakin ajaen. Kavellen oli  kuitenkin helpompaa, kun ei tarvinnut jonottaa kuumassa autossa. Laiturilta oli hieno nakyma Board Walkin rannalle, ja siella sijaitsevalle tivolialueelle (jonne en vielakaan paassyt vuoristorataan....) Pidemmalle kaveltya alkoi kuulua ihmeellista ulinaa. Selvisi, etta laiturin alla asutti paljon merileijonia! Sain veljeltani kummaksuvia katseita osakseni, kun oli aivan valttamatonta saada kunnon kuva niista.
Laiturilla oli myos  mies, joka viihdytti ohikulkijoitaan laulullaan

Olimme taas koko paivan menneet aamiaisen voimalla ja kello lahenteli jo viitta illalla, oli pakko saada jotain syotavaa. Lahdimme laiturilta ja suuntasimme pienelle baarille/ravintolalle, jonka olimme huomanneet jo aikaisemmin. Veljeni tilasi juotavaksi ensin vain kohteliaasti veden. Pohdinnan ja ihmettelyn jalkeen veljeni tutki poytaan asetettua mainosta, lahti tarjoilijan luo, ja palasi hetken paasta kadessaan kylma huurteinen. Noh, ainakin veljeni on kokemusta rikkaampi, silla tuoppi oli taytetty Californialaisella luomu oluella. Ja oli kuulemma hyvaa. Eika kylla grillatuissa sandwicheissa ollut valittamista.

Mahat taynna lahdimme takaisin autolle (enka vielakaan paassyt vuoristorataan!) wc-tilojen kautta. Veljeni oli mennyt jo edelta, ja kun autolle paasin, oli hanella samantien kasissaan jo ostamansa padi jolla oli kartta ohjelmat auki. Sen mukaan lahdimme ajamaan Santa Cruzin keskustan kautta kohti  valtatie ykkosta suuntana pohjoinen.

Reitti oli kokonaan veljeni idea, silla kartalla tie naytti kuulemma hienolta kulkiessaan rantaa pitkin. Ja reitti oli hieno. Toisella silmankantamattomiin merta ja auringonlasku, ja toisella puolella kallioseinamaa tai kukkulaista maisemaa. Kesken matkan pysahdyimme kahteen kertaan vain valokuvailemaan, jolloin loytyi hieno ja rauhallinen ranta joka oli muodostunut kallioseinamien keskelle piiloon tietamattomilta ohikulkijoilta
Toisella pysahdyksella aurinko oli jo laskenut kauniisti meren ylle jolloin aurinko varjasi maiseman kullan variseksi. Oli vain pakko pysahtya ottamaan kuvia kun maisema oli niin kaunis.

Ajoimme aina Half Moon Bayhin asti, josta tankkauksen kautta lahdimme suuntaamaan takaisin kohti kotia. Paiva venahti pitkaksi, mutta pieni road trip oli kuitenkin sen arvoinen. Ensinnakin sen vuoksi, etta paasin ajamaan ja paljon, eika seurassakaan valittamista ollut.
 

Seinamassa sijaitsi pienehko onkalo/luola, jonne luultavasti
olisi paassyt uimalla..

Veli Vierailee 2

Alunperin oli tarkoitus, etta oltaisiin veljeni kanssa jaettu minun huone, mutta lopulta (ja onneksi) Eija ja Chris pitivat Kylen heidan vieressaan nukkumassa. Kylen huone (tai siis sanky) oli vapaasti kaytettavana, joten veljeni sai pitaa koko reissunsa ajan minun huoneeni kaytossaan ja itse olin Kylen huoneessa. Nyt myohemmin ajatellen, olisi ollut hupaisaa, jos olisin itseani paljon pidemman veljeni laittanut Kylen pienempaan sankyyn, jossa minunkin jalkani melkein ylittavat reunan.

Loppu viikosta torstain ja perjantain oleilimme vain kotona, silla torstaina Kylella oli uinti, joten vaikka Kylen olisi voinut mukana kantaa paivaksi liikenteeseen lahteminen oli mahdotona. Illasta kuitenkin sain veljeni ihmeen kaupalla mukaani, kun lahdin kaymaan tavanomaisessa Starbucks-tapaamisessa tyttoja moikkaamassa (samalla palauttaen Julian toimimattoman GPS;n). Kaikki kohteliaasti tervehti veljeani. Kuitenkin tuntui, ettei kukaan kayttaytynyt normaalisti! Muun muassa Katherine hihitteli koko ajan aivan ihmeellisesti samalla kun rapelsi puhelintaan ja Julia oli yli iloinen, ja han selosti taukoamatta jotain. En tiennyt olisiko pitanyt ihmetella tyttojen epanormaalia kaytosta vai olisiko pitanyt kayda veljeani saaliksi, kun joutui olemaan keskella tyttojen juttuja. Lopulta ainoa, joka vaikutti normaalilta kaantyi veljeni puoleen kohteliaasti kysyen halusiko tauon tyttojen jutuista ja puhua jotain poikien juttuja mielummin. Hetkea myohemmin kuitenkin tyttojen jutut jatkui..
Perjantain veljeni pyhitti paivan kotitehtavien tekoon. Ja illasta kavimme pienesti kiertelemassa autolla Pleasantonin keskustassa.

Lauantai aamusta ennen liikenteeseen lahtoa, mina tarvitsin kateista. Pankkini on vasta uusinut automaattinsa, joten sen pitaisi olla uusi, upea ja toimiva. (ekalla kerralla ainakin toimi moitteetta) Toimivuus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hyva. Voisin melkein lyoda paani pantiksi, etta ekalla kerralla kayttaessani automaattia, naytto oli kosketusnaytto. Talla kertaa se ei toiminut ollenkaan. Meinasin ensin soittaa Eijalle, etta mika vialla, mutta sitten muistin tekniikka neron veljeni olevan autossa odottamassa. Hain hanet paikalle. Jotenkin numeroiden avulla saimme valittua ensin kaytettavaksi kieleksi onnistuneesti tuurilla englannin. Sen jalkeen tunnusluku olikin helppo, ja muut valinnat mita piti tehda ennen summan valintaa. Epailin tilillani olleen 300 dollaria, ja tarkoitukseni oli nostaa sata dollaria. Naytolla nakyi erisuuruiset vaihtoehto summat nostolle. Pohdinnan ja harkinnan jalkeen painoimme puhtaan tuurin avulla vain yhta napeista, joiden veljeni aavisteli olevan haluttu summa. Jannitys tiivistyi painamisen jalkeen ja naureskellen mietimme mika summa koneesta ulos tulee. Lopulta kateista sain mukaan 200dollaria. (onneksi kuitenkin niinkin paljon..)

Lauantaina suuntasimme San Franciscoon. Talla kertaa BARTilla. (metro, joka kulkee bay-alueella) Minulla oli ylimaaraisia uudelleenladattavia lippuja, joissa oli viela rahaa jaljella, joten lahjoitin kaksi niista veljelleni. Saastipahan vahan rahaa. Tai paremminkin aika paljon, silla kokonaisuudessaan han maksoi reilu kaksi euroa kokonaisuudessaan menopaluu lipuistaan. (matka sama kuin junalla Riihimaki-Helsinki)

Ne kuuluuisat talot!

San Franciscoon paastessamme, suuntasimme kohti China Townia kartan kanssa, kuin kunnon turistit.


















Kavelimme China Townin korttelit kirjaimellisesti paasta paahan. Itsekin ekan kerran paasin nakemaan China Towniin johtavat portit, joita patsaat vartioivat.
Alunperin oli tarkoitus kayda syomassa kiinalaista ruokaa China Townin alueella, mutta nalan puutteen takia idea sai unohtua.

Kulutettua China Townin katuja tarpeeksi suuntasimme kohti turisti rysaa, silla veljeani kiinnosti reissaajille tarkoitetut tour-bussit, jotka kiersivat kaupungissa samalla selostaen, mika paikka oli kyseessa. Paadyimme heti ensimmaiseen vaihtoehtoon, eli Hop On-Hop off bussiin, josta kykeni hyppaamaan kyydista pois, jos halusi jalkautua ja jatkaa myohemmin bussikierrosta seuraavan kohdalle tullessa.
Lippujen oli tarkoitus maksaa kahdelta henkilolta yhteensa 70dollaria. Veljeni oli aikeissa maksaa kortilla, mutta myyja vastaanotti mielummin kateista (silla korttimaksuista han joutui maksamaan kolmen tai neljan dollarin hinnan). Minulla oli lompakko taynna kateista. kaikki 20dollarin suuruisia. Myyja kuitenkin oli erittain huonosti varautunut, silla hanella ei ollut vaihtorahaa, kun tarjosin 80dollaria. Pienen saatamisen jalkeen saimme liput 9dollarin alennuksella, silla minulla ei ollut tasarahaa, eika myyha halunnut menettaa tuloja!

Hippialueella kengatkin ripustetaan tienviittoihin!

Bussi kierros oli mukava. Sai vain istua, ja nauttia suhteellisen lampimasta saasta (eika minun tarvinnut ajaa). En aikaisemmin ollut tehnyt kierrosta, silla ei ole ollut kaveria ja alusta asti kai pieni toive on ollut, etta joku perheenjasen tulisi kaymaan ja silloin kierros tehtaisiin. Veljeni kierroksen tuntui kruunaavan bussista saadut kuulokkeet, jotka kuulemma olivat suhteellisen laadukkaat.
Bussi kiersi bisnes aluetta, jossa kaikki toimistorakennukset ja  yritykset sijaitsivat. Sielta kierros jatkui kohti Golden Gate siltaa, jonka ylitimme (joka ei ollut  mukavaa hiusten piiskatessa kasvoja kovan tuulen riepottelemana) kahteen kertaan. Sielta suunta oli kohti Golden Gate puistoa ajaen ohi rakennusten jotka kuulemma olivat kuuluisia jostain televisio ohjelmasta. (koskaan en taloja ollut aikaisemmin nahnyt missaan). Puiston jalkeen kohteena oli San Franciscon hippien kaupunginosa. Seinat olivat taynna graffiteja ja yhdesta ikkunasta sojotti ulos naisen jalat verhoiltuna verkkosukkahousuihin. Monen mutkan kautta paatimme matkan sinne mista aloitimme.
Katolla kohdattu viima ei ollut se kaikkein kiltein. Tuntui etta koko kroppa oli jaassa ytimia myoten ja tuntui oudolta suoristautua kahden ja puolen tunnin kierroksen jalkeen.

Ennen kotiin suunnistamista kavimme burgerkingissa. (veljeni vihdoinkin sai himoitsemaansa roskaruokaa)

Kykenin suunnistamaan helposti ilman karttaa takaisin BART-asemalle, josta matka jatkui takaisin kotiin. Kodin puolella bart-asemalla oli meidan molemmat autot parkissa, silla Eija ja Chris olivat matkanneet myos San Franciscoon kaverinsa syntymapaiville. Minun ja veljeni tehtavana oli ajaa molemmat autot kotiin. Enka myoskaan yllattynyt yhtaan, kun veljeni halusi mielummin ajaa BMW;n kolmossarjaisen auton kotiin kuin Fordin Expedition maasturin..

Veli Vierailee

Tai paremminkin vieraili. Isoveljeni tuli siis kylailemaan kahdeksi viikoksi. Reissun ideakin sai alkunsa erittain nopeasti ja veljeni varasikin lentoliput vain puolentoista viikon paahan. Ei siis tarvinnut olla koko viikkoa yksin kun muut olivat Hawajilla, silla veljeni saapui heti seuraavana maanantaina, kun muut olivat lahteneet edellisena keskiviikkona.
Eihan ne lennot aivan putkeen mennyt. Syysta toi toisesta veljeni lento Chicagosta San Franciscoon peruttiin ja han sai saman paivan viimeisimman lennon mantereen yli. Lento oli vasta San Franciscon kansainvalisella lentokentalla kello 10.50 illalla. Paiva oli itselle raastava myos siksi, etta jannitti aivan alyttomasti lahtea ajamaan kentalle ensimmaisen kerran ja vielapa yksin. Kaiken lisaksi olin hieman kipea edelleen ja tunsin oloni elavaksi kuolleeksi vasymyksen takia. Eika tilannetta auttanut se, etta luotto GPS;saan oli kadonnut miinuslukemiin. Muistin kuitenkin kayda ystavani Google Mapsin ohjeita katsomassa ja tulostinkin ne samalla. Suureksi ilokseni GPS toimi lentokentalle asti. Ja sain syotettya kotiosoitteen sille, ja se jopa laski matkan! Oli todella voittaja fiilis. Ajomatka meni sujuvasti, vaikka pelkasin olevani myohassa, silla Pleasantonin Starbucks oli jo suljettu kun olin lahdossa, joten hukkasin aikaa kaymalla siella ja ajamalla Dublinin puolelle etta sain erittain vahvan kahvin mukaani. Lopulta minulla oli 15minuuttia ylimaaraista aikaa.

Kun veljen sain kyytiin alkoi kotimatka. Olisihan se ollut liian unelmaa, jos GPS olisi toiminut. Heti kun lentokentta-alueelta paasimme pois, paattyi yhteistyokin. Sama juttu kuin edellisella kerralla, menetti yhteyden satelliittiin eika voinut enaan laskea reittia. Muistin reitin kuitenkin kohti kotia. Pienoiseksi epaonnekseni ajoin yhden liittyman ohi, josta minun olisi pitanyt ajaa. Paadyimme siis Oaklandiin asti ylimaaraisella kierroksellamme. (ainakin tiesin, milta moottoritielta loytyisi Oaklandin lentokentta.) Veljeni oli kuitenkin tuonut oman GPS;nsa mukaan ja se ohjeisti meidat takaisin oikealle suunnalle. Ajoimme vain 10kilometria vaarin. Kokonaisuudessaan 20kilometria, silla piti takaisin pain ajaa. Paasimme kuitenkin lopulta kotiin.

Seuraavan paivan suunnitelmiin kuului kayminen jossain tekniikka kaupassa (best buy) ja naytin kauppakeskuksen (kirjaimellisesti juoksimme lapi, ilman mihinkaan kauppaan pysahtymista). Myos ruokakauppaan raahasin veljen mukaan, silla jaakaapin sisallossa ei ollut kehumista. Loppu paiva menikin kotona rentoutuessa (hanella aikaerosta toipumisessa).
Ilta yhdeksaan veljeni sinnitteli hereilla. Tai hereilla ja hereilla, sen verran vasynyt oli, etta katse oli lasittunut ja reaktioita puheeseen ei nimeksikaan. Lopulta han lahti ylakertaan. Itse halusin hakea jotain jaakaapista. Siirsin yhden gallonan (3.78litraa) mehupurkin jaakaapin hyllyn toiselta puolelta toiselle puolelle. Irrotin otteeni, kiinnitin huomioni jo toisaalle kun kuului kolinaa ja purkki oli putoamassa lattialle. Huonoksi onnekseni varpaani jai alle ja mehupurkin korkki hajosi. Veli tuli takaisin kysymaan olinko kunnossa ja mita tapahtui. Epauskoisena vain pyoritti paataan ja sanoi etta hanen on parempi tosiaan menna nukkumaan kun siivosin mehuja lattialta.

Paria minuuttia suuri metsastajamme, Conrad tuli sisalle kissanluukusta. Sen mielesta illallistarjoilu ei tainnut olla kovin kummoinen, silla se toi mukanaan suuren ja mehevan rotan. Yllatyin kuinka vikkelasti ja reippaasti Conrad liikkui rappusissa kohti ylakertaa kun kiireessa konkkasin perassa ja yritin pysayttaa sita. Conrad vaikutti erittain kiukkuselta maukuessaan minulle, kun oli vahigossa pudottanut rotan rappusille, ja estin Conradia saamasta sita enaan. Olin iloinen, etta rotta oli jo kuollut, niin se oli helpompi toimittaa ulos. (sain tosi pahan ajatuskatkon, silla heitin rotan takapihan kukkapenkkiin, kun olisi ulkoroskikseen pitanyt vieda. Eija sai kivan yllatyksen kun tuli kotiin. hups..)

Aikaisemmat kahdeksan kuukautta on ollut koko ajan rauhallista ja olen itsekin ollut tyyni. Mutta nyt kun veli tuli kaymaan, alkoi aivan kamala sahellys. Meinasin jopa suihkussa liukastua taysin seisaalla ollessani, eika koskaan ole kaynyt mielessakaan liukastuminen. Suuri ilon aihe kuitenkin oli automaattivaihteiset autot, silla niiden sammuttaminen risteykseen on mahdotonta. (yleensa manuaaliautolla onnistun aina auton sammuttamaan risteykseen kun veli on kyydissa.)

Keskiviikkona suuntasimme San Franciscoon autolla. Ennen reissua veljeni pohti kumpaa kuvaisi, maisemia vai minun kauhistunutta ilmetta liikenteen seassa (en aikaisemmin ollut ajanut San Franciscossa).

Ei nayta kuvassa kauheen jyrkalta, vaikka sita se oli!

Kaupungissa kiertaa reitti nimeltaan 49mile drive. Koska reitti oli kaupunkiin merkitty todella huonosti, suuntasimme vain tuurin varassa rantaan ja lahdimme sita suuntaamaan turistialuetta kohti. Kun turistialue naytti paattyvan, kaannyimme vain satunnaisesta risteyksesta vasemmalle ylos makea. Alku oli loiva, ja jatkui eteenpain viela jyrkempana, veljeni innostui ja yllytti ajamaan koko maen ylos. Maen paalla ajoimme parkkiin ja jalkauduimme. Paadyimme aivan merenrantaan mista lahdimme kavelemaan kohti turistialuetta vaikkemme sinne asti menneet. (kaytimme myos jonkin merimuseo jutun ilmaista sisaanpaasya hyvaksemme vessatauon nimissa) Kun suuntasimme takaisin maen paalle, kavelimme sen saman tien ylos, jonka olimme hetkea aikaisemmin ajaneet. Kipeana oli se oli todella rankka nousu. Molemmilla tuli hiki pintaan ja mina tarvitsin muutamaankin otteeseen lepotauon. Veljeni vitsaili takanamme juosseesta lenkkeilijasta, etta minun pitaisi ottaa siita mallia ja juosta makea ylos. (lenkkeilijakin lopulta jatkoi matkaa kavellen)





Olin jo pitkaan halunnut nahda Lombard kadun patkan, missa tie tekee siksakkia keskella kaupunkia yhden korttelin pituudelta (silloin en edes tiennyt tien nimea, joka vaikeutti tien paikantamista aikaisemmin). Paadyimme ottamaan yhden tien paasta kuvia ja kiipesin pienen aidan paalle, etta sain paremman kuvakulman. Hammastymisen aste oli suuri veljellanikin, kun sanoin, etta "taa se tie on mita oon ettiny!" Kolme kertaa jouduin veljelleni jankuttamaan ennen kuin uskoi, etta joutuisimme yhden korttelin kavella alaspain, etta saisin mutkittelevasta patkasta kuvan. Oli muuten rankkaa hommaa kavella ylimaarainen ylamaki patka.
Autolle paastya molemmat pyyhkivat hikea kasvoilta. Olin erittain onnellinen hamstraamistani vesipulloista, joita veljeni oli lahtiessa aliarivoinut. Sain aikaan lisaa hammennysta veljessani, silla nenastani alkoivuotaa verta. Ajattelin etta se loppuisi nopeasti. Vuoto oli kuitenkin niin runsasta, etta veri valui suuhun kun se ei nenan tukkimisen vuoksi paassyt vuotamaan ulos. Lopputuloksena kehtasin menna sylkemaan verta satunnaisen puskan juureen. Jopa tuntematon mies varmisti olinko okei ajaessaan ohi.

Hauska korttelinpatka ajaa alas, ja taysin keskella kaupunkia!

Jatkettiin matkaa ennen vuodon tyrehtymista. Loysimme makea ylos kavellessa ensimmaisen kyltin haluamallemme reitille, joten suuntasimme ensin Lombardin mutka patkan alas autolla. Oli muuten yllattavan hauskaa! Sielta suuntasimme reitin antamien ohjeiden mukaan kohti Golden Gate-siltaa. Jossain vaiheessa taisimme ohittaa reitin kyltin, silla paadyimme ajamaan Golden Gaten yli toiselle puolelle. Sillan toisella puolella pysahdyimme pienelle turistialueelle ottamaan kuvia sillasta ja lahden toisella puolella avautuvasta kaupungista (unohtamatta tarkistaa nenani tilanteen). En ollut kovin kiitollinen, kun veljeni nappasi minusta kuvan tuppo nenassa verenvuotoa estamassa... Pysahdyspaikan vieressa, moottoritien toisella puolella nousi kukkula, jonka paalla oli nakoalapaikkoja sillalle ja kaupunkiin pain. Paatimme etsia tiemme sinne, silla ei motivoinut kauheasti maksaa tietullia takaisin San Franciscoon mennessa.

Moottoritien kautta jouduimme koukkaamaan, etta paasimme liittymaan, josta pystyi suunnistamaan nakoalapaikoille pain. Emme tiennyt olisiko pitanyt menna oikealle vai vasemmalle, joten suunnistimme oikealle. Koska vauhti taitaa olla minulla verissa, ohitin risteyksen josta olisi pitanyt kaantya vasemmalle. Jatkoimme kuitenkin eteenpain, paatyen pieneen ja suloiseen Sausalito-(kylaan)kaupunkiin. Alue naytti erittain kalliilta, silla talot oli rakennettu rinteeseen ja jokaisesta rakennuksesta oli nakoala merelle. Emme sielta kuitenkaan loytaneet reittia rinteiden paalle, joten teimme u-kaannoksen ja suunnistimme takaisin kohti risteysta, josta aluperin piti kaantya vasemmalle.

Meinasi kuitenkin usko loppua, silla tie oli tyhja, ja vastassa oli vain tunneli. Siella kuitenkin oli auto ennen meita, joten paatimme sohaista onneamme. Pysahdyimme auton taakse, joka odotti vuoroaan tunneliin valon ollessa punainen. Odotimme hetken, ennen kuin veljeni vilkuili ymparilleen ja huomasi tunneliin johtavan kyltin, joka kaski sammuttamaan auton moottorin silla valojen vaihtuminen kesti viisi minuuttia. Tein tyotakaskettya, ja kesityin kaikkeen muuhun kuin valojen seuraamiseen. Lopulta valot vaihtuivat, etummainen auto lahti jo liikenteeseen ku kiireessa aloin autoa kaynnistamaan. Laitoin vaihteen sisaan ja liikkeelle lahtiessa onnistuin renkaita vinguttamaan. Veljellani taisi taas olla epauskoinen fiilis, silla naurean kysyi oliko niin kiire, etta renkaatkin sutii kaasuttaessa..

Tunnelin toiselle puolelle paastessa saimme huomata olevamme kukkuloiden valissa keskella luontoa. Rakennuksia ei ollut kuin muutama hassu ja jopa shakaali (tai dingo. Koiraelain kuitenkin) juoksi tien yli. Paasimme lopulta nakoalapaikalle. Pysahtyen muutaman kerran tien varrella kuvaamaan. Tie kulki koko ajan mutkitellen kukkuloiden paalla.
Pysahdyimme hieman suuremmalle nakoalapaikalle, ja veljeni huomatessa etta kavellen paasisi viela ylemmas kavelimme kavelytieta pitkin tunnelin lapi kukkulan toiselle puolelle. Sen jalkeen jonkin vanhan rakennuksen lapi, josta aukesi uusi hieno nakoala kohti merta ja aurinkoa. Koska emme polkua loytaneet, kavelimme puskien lapi rinteen ylos (toivoen, ettei siella oleilisi paljoa kaarmeita) paatyen korkeimmalle paikalle. Siella hetken oltua lahdimme takaisin autolle.

Lahdimme jatkamaan mahtavan nakoista tieta kukkuloiden paalla merenrantaa seuraten. Tien mutkitellessa oli todella huiman nakoista, kun edessa naki vain meren. Veljeni oli vieressa koko ajan kameran kanssa.
Takana tullutta pyorailijaa taisi arsyttaa, silla han olisi paassyt huomattavasti reippaampaa vauhtia, jollei edessaan olisi ollut autoja, jotka vakisin joutuivat kulkemaan hitaasti. Pyorailija oli koko ajan perassa paitsi ylamakien aikana. Mutta uuden alamaen kohdalla pyorailijan naki taas perassa.










Lopulta jouduimme ajan loppuessa suuntaamaan Kohti Oaklandia. Ennen motarille paasya, keskella ei mitaan oli poliisipartio pysahtynyt. Oli todella oudossa paikassa ottaen huomioon, etta liikenne koostui parista hassusta autosta. Poliisilla taisi vain olla omasaateinen donitsitauko tyoajan kuluttamisen vuoksi.
Suuntasimme 101-tieta kohti pohjoista, samalla kun veljeni mietti vieressa, etta aivan kui GTA;ta (autopeli) pelaisi. Maisemat kuulemma oli taysin samanlaisia. Ajoimme melkein San Rafaeliin asti, etta paasimme 580-moottoritielle ylittamaan lahden ja suuntaamaan Oaklandin lentokentalle. Eika edes eksytty!

Amerikka, roskaruoan luvattu maa, ja veljeni oli hieman katkeran oloinen, kun halusin menna Subwayhin syomaan ennen kuin Eija, Chris ja Kyle saapuivat kentalle. Joutui raukkaparka syomaan terveellisesti, vaikka vieressa olisi ollut joku roskaruokapaikka.

Home alone -agin

Neljas huhtikuuta jouduin taas viettamaan muutaman paivan yksin kotona. Koska elamassani on aivan liikaa muuttujia, jouduin katkeran kateellisena jaamaan kotiin kissojen kanssa, kun Chris, Eija ja Kyle suuntasivat viikoksi Hawajille.
Eija otti tilanteen muuten rauhallisesti paitsi, etta han kysyi vahintaan viikon verran paivittain ennen lahtoa mita ruokaa han voisi tehda minulle valmiiksi jaakaappiin. Ei meinannut millaan uskoa, ettei hanen tarvitsisi murehtia jaakaapin sisallosta. Varsinkin kun han kertoi jattavansa yhden luottokorteistaan minulle ruokaostoksia ja bensaa varten.
Chris sen sijaan parii paivaa ennen kierratti minut ympari talon selostaen mita minun piti tehda aamulla ja mita illalla. Paivaa ennen lahtoa Chrisin kotiin tullessaan hanella oli erittain levea hymy kasvoillaan. Reippaana "isana" han oli tyoaikanaan tehnyt pienen muistilistan minulle, mita minun pitaisi muistaa tehda. Oli myos lisannyt pari kohtaa sen varalle, jos vaikka minulla olisi tylsaa.

Koska muut olivat reissussa paasiaisen yli,
Eija.. Eikun paasiaispuppu jatti minullekkin
oman yllatyksen!

Chrisin, Eijan ja Kylen lento lahti San Josesta. Minulle he vain ilmottivat, etta saisin toimia kuskina heille mennessa ja tullessa. Koska en ole ajellut taalla aikaisemmin muualla kuin Pleasanton-Dublin valia, oli kaikki muu alue minulle aivan hepreaa ja kysyinkin Julian GPS;n lainaan.
Kohti lentokenttaa lahdimme aamulla kello kuusi. (herasin itseasiassa erittain ajoissa, silla kofeiininarkkarina tarvitsin heraamista varten ison kupillisen Starbucks kahvia.) En tieda olisiko Chris oikeasti halunnut ajaa, mutta ilmotin reippaasti menomatkan istuvani takapenkilla puoli unessa, joten hanella ei ollut vaihoehtoja. Heti alkumetreilla Chris intoutui tutkimaan GPS;aa. (miks ihmeessa Chrisilla ei ole omaa?) Eija ei vain ollut kauhean ilahtunut, kun Chris ajamisen lomassa viritti laitetta standiin ja etsi kohdetta, mihin olimme menossa. GPS toimi taydellisesti koko matkan lentokentalle San Joseen.

Lentokentalle paastya ja auton pysahdyttya hyppasin kuskin paikalle, saadin GPS;n ohjaamaan minut kotiin ja toivotin heille hyvaa matkaa kaskien heidan ilmottaa kun perille paasevat.
Chris neuvoi ottamaan heti ensimmaisen mottoritien pohjoiseen pain. GPS oli erimielta. Olin GPS;n kanssa samoilla linjoilla, silla Chrisin neuvoman mottoritien ramppi oli erittain ruuhkautunut. Suuntasin iloisin mielin GPS;n kertomaan suuntaan jattaen taakseni ruuhkautuneen rampin hieman vahingoniloisena. Vahinko kuitenkin sattuu aina omaan nilkkaan. Heti rampin jalkeen GPS totesi yhteistyohalunsa loppuneen ja ilmoitti, ettei voisi enaan laskea reittia. Sen jalkeen sain lukea, etta yhteys katkesi satelliittiin. Syotin uudestaan osoitteeni laitteeseen tuloksetta. Yritin ainakin viisi kertaa, ennen kun uskoin GPS;n todella pettaneen minut. En voinut uskoa tilannetta. Vasta silloin tajusin unohtaneeni teknisen laitteen hurmiossa kayda Google Mapsista kattomassa reittitietoja. Teki mieli itkea. Sen jalkeen halusin panikoida. Myoskin kavin sekalaisen skaalan tunteissa nauramisesta huvittuneisuuden kautta epauskoisuuteen. Halusin uudelleen itkea samalla panikoiden. Pitkan kiroilemisen jalkeen jatkoin matkaa. Jostain syysta olin vilkaissut seuraavan tien nimen mille piti kaantya joten oli pieni haisu minne piti suunnata.
Ajoin kyseista tieta ainakin 10minuuttia. Yritin olla viisas ja jarkeilin kiroilun valissa, etta molemmilla puolillani oli aivan pakko sijaita moottoritiet. Ja koska en halunnut menna Chrisin ohjaamalle moottitielle (koska se oli ruuhkainen) kaannyin oikealle. En edes katsonut mille tielle kaannyin ja ajoin sitakin tieta noin 15 minuttia, jonka aikana ohitin universityn ja monta poliisia. Kun uskoni oli jo romahtamassa tuli moottoritien kyltti vastaan ja juhlin suurin elein moottoritien loytymista. Kavi hyva tuuri, etta tie kulki etela-pohjoinen suunnassa, silla ainoa neuvo minulla oli suunnata pohjoiseen.Jonkin aikaa ajettua moottoritie haarautui. En tieda oliko Onnetar matkassa, mutta tunnistin Sacramento nimen ja muistelin sen olevan oikeaa suuntaa matkallani kotiin.
Selvisin loppujen lopuksi kotiin. Enka edes eksynyt. Ja toivottavasti viela tulen muistaan, ettei teknisiin laitteisiin ole luottamista. Google maps on kaveri!

Toi suklaa oli hyvaa. Kummallisesti sisalto katosi kahdessa paivassa.
Ja nyt on oma Hawaii-paita kanssa!
Eija kuulemma kysyi Kylelta, mista varista pidan. Ja Kyle tiesi!

Olin suunnitellut paljon tekemista, jottei tulisis tylsaa yksin ollessani. Kuitenkin samana paivana, kun olin reissaajat vienyt, sain aivan kamalan kurkkukivun, joka vain paheni iltaa kohden.
~Muut lahtevat Hawajille, mina tulen kipeaksi~

Epailen kuitenkin vahvasti, etta seuraavan paivan baarireissulla ei ollut parantavaa vaikutusta sairasteluun. Vesilinjan sijaan olisi varmaan pitanyt hukuttaa bakteerit alkoholiin ja desinfioida elimisto.
Perjantai iltana kavin leffassakin ja istuskelin vahintaan tunnin ulkona kavereita odottaen. (ei muistanut kertoa, etta kohtaamispaikkana olisi toiminut viereinen Starbucks, josta minakin hain kahvin)
Lauantaina olo sitten olikin kahden valvotun yon jalkeen sellainen, etta olisi jyran alle jaanyt. Taisinkin kyseisen paivan viettaa Skypessa aidille valittaen olosta, vain valittamisen ilosta. En kylla vielakaan ymmarra, miksei aiti suostunut tulemaan hoitamaan minua tanne.

Hakiessani Chrisia, Eijaa ja Kylea Oaklandin lentokentalta, matka meni reippaasti ilman kommelluksia, vaikkakin ilman GPS;aa, silla se petti  minut taas. Loysin kuitenkin hyvin perille. Ja jalleen kerran laitoin Chrisin ajamaan, mutta suuntana talla kertaa koti.

Kyle halusi valttamatta, etta mulle tuodaan tuliaisiksi tallainen sandaali!

Olen kylla vakaasti sita mielta, etta Eija ja Chris otti ilon irti omasta kuskistaan, silla epailen vakaasti heidan etsineen halvimmat lennot kissojen ja koirien kanssa lentokentan sijainnista valittamatta...