Rock climbing!!

Julia ja Katherine.

Ekan kerran ikina, paasin kokeilemaan kalliokiipeilya (tosin sisatiloissa) ja oli aivan mahtavaa! Tilaisuuden teki paremmaksi jopa se, etta koko lysti oli ilmaista silla Julia tunsi sielta yhden tyontekijan. Mukana oli Danny ja Katherine myos. Kaikki kerkesi kiipeamaan kolme kertaa, paitsi Katherine, jonka kiinnostus loppui toisen kerran jalkeen.

Itse harrastin turhautumista. Danny naytti luontevalta apinalta kavutessaan ylospain seinaa pitkin eika Juliallakaan tuntunut olevan suurempia ongelmia. Noh, molemmat ovat minua pidempia. Rock climbing on pitkalti kiinni tekniikasta ja pituudesta, niinkuin se tyontekijakin sanoi. Jouduin tekemaan aivan ihmeellisia venytyksia yltaakseni seuraavalle tartuttavalle mohkaleelle. Ensimmainen suoritus meni loistavasti, mutta toisella ja kolmannella kerralla jouduin luovuttamaan, kun en vain yksinkertaisesti ylttanyt yhdellekaan tartuttavalle mohkaleelle seinalla. Otti paahan. Ja pahasti. Vaikka yleisesti ottaen oli kivaa. Paadyin myos keinumaan turvavaljaiden varassa, vaikka sellainen oli kiellettya. Viistosta seinasta pudotessa vain sai mukavan vauhdin, enka saanut kiinni tukevasti mistaan pysayttaakseni itsea.
Harmi ettei korkokengista olisi ollut apua seinaa pitkin kiipeillessa, muuten ne olisivat taydelliset lisaa pituutta antavat jalkineet!

Kiipeilyn jalkeen suuntasimme Julian asunnon yhteydessa olevalle uima-altaalle rentoutumaan. Menimme kaupan kautta, ja raahasimme mukaamme juotavaa ja vahan naposteltavaa. Altaalla seuraamme liittyi myos Phuc.

Meikit naamassa paatin, etten sukella tai muutenkaa kasvoja kastele. Julia yritti upottaa minut veteen

Luontainen apina seinalla!
Danny.

epaonnistui, mutta hetkea myohemmin en pystynyt valttymaan Dannyn lapsellisuudelta heittaa minut ilmaan. Han vain kiersi kadet vyotaron ymparille ja heivasi kauniissa kaaressa minut veteen. Edes epatoivoinen EEEIIII huuto ei antanut armoa. Onnistuin kuitenkin jotenkin sailyttamaan meikit naamassa.

Intouduimme myos Julian kanssa hartiaseisontaa tekemaan, ja jopa Danny halusi kokeilla samaa. Danny naureskeli aikaisemmin minun keskittynytta ilmetta Julian mennessa hartioille, mutta joutui myontamaan myohemmin Julian olevan erittain heiluvaa sorttia hartioilla seistessa.

Ammeen syvapaaty oli viisi jalkaa syva. Eli minun ollessa syvassa paadyssa oli pinnalla vain paa, kunhan vain seisoin varpailla. Danny sai hienon vitsin aikaan, kun oikein kuuluvasti ihmetteli mihin mina katosin, Ja hetkea myohemmin oikein iloisesti totesi, "siellahan sa oot, en meinannu naha sua". Kostoksi roiskin vetta hanta kohti, ja paadyin taas lentamaan kauniissa kaaressa veteen. Siina valui meikit kauniisti pois. Eipa tarvinnut enaa valttaa sukeltamista.

Ja mina

Illemmalla viela jatkoimme matkaa Dubliniin syomaan, missa Phuc ja Danny pakottivat minut syomaan vastusteluistani huolimatta. (Ei vain ollut nalka.) Matka jatkui viela Danvilleen, missa paadyimme paikkaan nimelta Pete's, missa Julia yrittaa saada suoritetta Beer-challengen. Ideana on juoda 100 erilaista olutta ja palkkioksi saa nimensa seinalle. Julia ei edes pida oluesta, mutta nimi seinalla kuulemma houkuttelee liikaa!

Toukokuun 9.

Piti hakea Kyle koulusta. Unohdin. Eija tuli kotiin ja ihmetteli eiko Kylella ollut aikainen aamu. Kiltisti vastasin etta eeei kun normaali paiva. Sitten se pamahti tajuntaan. Damn. Noh, onneksi Eija haki Kylen kotiin.
Voin sanoa, etta Kylla havetti. Ja Kyle oli hieman katkeran kuulonen kun parahti minun unohtaneen hanet...

Myohemmin Kylella oli play date. Eijan piti vieda hanet heti toista paastyaan. Eija jai kuitenkin toihin kiinni. Kyle, raukkaparka, luuli aitinsakin unohtaneen..

Ei aina voi onnistua. Eika edes joka kerta.

Baseball

Miks tolla takimmaisella taytyy olla
pikkutakki paalla??

Jos jenkeissa pitaa jotain kokea, tarkeimpia kohteita ovat urheilutapahtumat. Amerikkalaisen jalkapallon ja jaakiekon paasin kokemaan, joten osittain ajanpuutteen ja rahattomuuden vuoksi olin jo puolivahingossa unohtanut baseball matsit. Kuitenkin Chris onnistui yllattamaan eras kaunis paiva toukokuun alussa, kun hain hanet kotiin. Yksi hanen asiakkaistaan oli antanut hanelle kaksi vapaalippua illan otteluun. Eli noin parin tunnin varoitusajalla Chris kysyi jos minua kiinnostaisi menna matsiin, muuten liput olisivat lentaneet kauniissa kaaressa roskakoriin. Yritin saada Chrisia seurakseni, mutta oli kuulemma hanelle liian myohaista lahtea matsia katsomaan kun olisi halunnut olla siella paljon aikaisemmin valmiina.

Meinasin antaa illan matsin jaada valiin, mutta baseball+ilmaisliput+roskakori yhdistelma sinkoili ajatuksissa hairitsevasti, joten paatin antaa niille mahdollisuuden. Kavereissani onneksi on yksi, joka lyhyella varoitusajalla lahtisi vaikka kuuhun, jos tilaisuuden saisi. Soitin siis Julialle, joka asian kuullessaan sanoi soittavansa minulle viiden minuutin kuluttua uudestaan tietaessaan voisiko lahtea.
Julia soitti takaisin, ja innosta hihkuen sanoi mielellaan lahtevansa. Han jopa perui aikaisemmin sopimansa tapaamisen kaverinsa kanssa vain paastakseen San Francisco Giants peliin. (paremminkin siirsi nakemisen myohemmalle).

Puolentunnin paasta tapasimmekin jo BART-asemalla ja suuntasimme iloisin mielin kohti San Franciscoa. Kummallakaan ei ollut tarkkaa  havaintoa miten sinne paasisi nopeiten lyhinta reittia kayttaen. Onneksi kanssamatkustajissa oli paljon oranssin varin kannattajia ja paatimme heita seurata.
San Franciscossa kuitenkin seuraamisemme kohteeksi joutuneet kysyivat satunnaiselta ohikulkeneelta poliisilta suuntaa minne menna. Suhteellisen ironista, etta kaikki menossa peliin, mutta kenellakaan ei ollut tarkkaa tietoa mihin menna. Jopa vanhempi pariskunta tuli kysymaan meilta suuntaa..

Ilman eksymisia loysimme yllattavan helposti (ja nopeasti) perille. Paadyimme jopa ohittamaan ne ihmiset, joita meidan piti seurata...
Areenalla liput skannattiin, ja turvatarkastaja halusi nahda reppuni sisaan. Eihan minulla minirepussa ollut muuta kuin huppari, jota tarkastaja ei edes halunnut tarkemmin katsoa. Olisin siis saanut sisaan mita vain, jos olisin kaarinyt sen paidan sisaan. Selkeasti siis turvatarkastuksen priimaluokkaa!
Ostimme myos Julian kanssa omat GIANTS t-paidat, kun alennuksella sai 10dollaria kappale. Sulauduimme loistavasti oranssi-mustaan massaan.

Maskimies huudattamassa SF faneja.
"right side yells GO and left side yells GIANTS!"

Pelin tiimellyksessa ajatukset olivat epauskoisia. Aito amerikkalainen baseball peli, jota en uskonut kokevani. Kentta oli taydellisesti sama kuin elokuvissakin. Yleiso hurrasi minka kykenivat ja fiilis oli hyva. Vaikka molemmilla, Julialla ja minulla tuntui kuola valuvan aina kun naki yleison keskella kulkevan myyjan hod dogien kanssa. Myoskin ilman viilentyessa alkoi mieli kaihoisasti ajatella GIANTS-sormikkaita, joita naki muilla yleisossa istuvilla, ja hyvin tarkkaan kritisoimme t-paita valintaa kun jotain lampostakin olisi voinut ostaa.
Pyysimme erasta naista myos ottamaan meista yhteiskuvaa kentta taustana. Maailmassa nakojaan on ihmisia, jotka eivat ymmarra kameran kaytosta mitaan, silla reippaasti nainen zoomasi niin paljon, etta kuvassa nakyivat vain minun ja Julian kasvot. Jes, juuri sellaista kuvaa kaipasimmekin. Kuvaa katsoessa ei meinannut nauruun tikahtumisesta tulla loppua...

Eika GIANTSien kotiareenassakaan ollut valittamista. Istuimme korkealla, ja olisi voinut luulla sen olevan liian korkealla, mutta sielta naki taydellisesti koko kentan ja pelitilanteet. Ja kun hitaasti juoksevia pelaajia ei jaksanut seurata, kykeni katsella merelle, joka ennen illan hamartymista oli valkoisenaan purjehtijoista.

Suurin osa oli jo lahtenyt, kun keksin kameran olemassaolon

Taytyy kertoa, etta GIANTS havisi. Se ei kuitenkaan lannistanut hyvaa kokemusta ja kotiin pain suunnatessa oli kiva marssia keskella autotieta, kun yleisomassa valtasi kadut, eika autoille jaanyt tilaa liikkua.

To the lake!

Julian minikokoinen ketsuppi ja tabasco.
Tabasco riitti Julialle vain yhteen hod dogiin, kun reilulla kadella
ruokaansa maustoi!

Veljen vierailun jalkeen heti seuraavana viikonloppuna suuntasimme viettamaan aurinkoista viikonloppua jarvelle. Ja koska taidamme olla tapoihimme jamahtaneita pahemman kerran, tapasimme koko porukan kanssa ensin tutulla ja turvallisella Starbucksilla. Sielta jatkoimme matkaa niin, etta kaikkien oli tarkoitus kayda kotonaan hakemassa kertakaytto astioita ja muuta tarvittavaa, jos sellaista vain olisi. (kaikki mukaan mika vaa irtoaa vietavaksi). Itse jouduin sanomaan, ettei meilla kotona ole mitaan mita voisi kayttaa, kun Eija reippaana naisena pitaa kaiken kertakayttoisen yleensa mokilla, kun vain siella sellaisia asioita tarvitsee veneelle mennessa. Olin jo henkisesti valmistautunut ankeytymaan taydempaan Pleasantoniin menevaan autoon, mutta Julia kuitenkin nappasi  minut hanen, Phucin ja Katherinen mukaan. Tuli erittain mukava fiilis, kun paasin heidan porukkaan mukaan.

Kaupassa tuntui, etta kaikilla oli omat mielipiteensa mita halusi syoda. Sen vuoksi ostimme vahan kaikkea alkaen kanasta paatyen hampurilaisten kautta limuihin ja vissyihin. Phuc haki itselleen olutta ja kysyi jos joku muukin halusi. Itse kysyin jos Phuc ostaisi minulle hard lemonadea. Vastaukseksi sain ensin reippaan myontyvan vastauksen, joka jatkui muminalla virnistyksella hoystettyna. Mumina piti sisallaan ihmettelyn, miksi sellaista tyttojen juomaa halusin. Oli pakko kysya, josko Phuc oli jo tajunnut, etta olen tytto..

Kun vihdoin saimme kaupan taaksemme ja paasimme jopa jarvelle asti, oli ensin tyon ja tuskan takana loytaa vapaa poyta, jonka yhteydessa oli grilli. Kun saimme tavarat alas, porukka jakautui kahtia. Toinen puolisko lahti palvomaan aurinkoa, kun loput odottivat malttamattomina kuolalammikoissaan ruoan valmistumista. Phuc sai kunnian toimia grillimestarina, eika pettanyt odotuksia.

Syomisen ja loputtoman lohoilyn ja ratkiriemukkaiden vitsien jalkeen kerasimme tavarat, ja suunnistimme rantaa kohti, vieden osan tavaroista takaisin autoon. Jarvi oli hienossa paikassa, kukkuloiden valisessa solassa. Eika ihmisiakaan ollut runsaasti, vaikka paiva oli kaunis. Rantakaan ei ollut tavanomainen hiekkaranta, vaan ranta koostui pyoreista kivista, joiden halkaisija oli puolesta sentista senttiin. Ei siis loytanyt paivan paatyttya hiekkaa paikoista, josta sita ei halua loytaa...

Lukuunottamatta yhta, kaikki uskaltautuivat veteen asti uimaan. Vesi oli kylmaa. Tai suomen lampotilojen mukaan lamminta, mutta kuitenkin. Kylmaa. Kylla veteen kuitenkin tottui, kunhan hetken malttoi vedessa olla.
Itsella ei ollut ongelmia veteen uskaltautumisen suhteen. Julia reippaana tyttona tyonsi juosten minut veteen, yrittaen kaataa.  Phuc ihmetteli Julialle, miksi teki niiin. Julia vain totesi, etta tietaa voivansa minulle tehda sen, jos haluaa. Hieno perustelu..

Julian kanssa jaamme cheerleader menneisyyden, joten intouduimme kokeilemaan onnistuisiko hartiaseisonta vedessa. Phuc oli vierella ja hanen ilmeensa oli nakemisen arvoinen, kun han ihmetteli aaneen mita teimme, ja olimmeko aivan tosissamme. Parin yrityksen jalkeen havahduin siihenkin, etta rannalla olijatkin seurasivat tekemisiamme. Viimeisella, eli kolmannella yrityksella onnistuimme hartiaseisonnassa, ja oli mukava fiilis. Paitsi etta.. Julian tullessa alas, han vain kaatui huoletta veteen, mutta kaatuessaan, hanen onnistui luiskauttamaan bikinieni ylaosan pois osittain paaltani. (toivottavasti kukaan ei nahnyt.) Phuc oli vaihteeks erittain hammentyneen nakoinen kattoessaan meita, kun Julian kanssa olimme tikahtua nauruun.

Oli onnistunut paiva!

Veljen Vierailun Viimeiset Vaiheet

Kaikki loppuu aikanaan, ja torstaina vietimme viimeista taytta paivaa veljeni vierailulla.
Paivan ainoa tekeminen oli tarvoiden pakkaus. Sain hanen mukaansa turhia tavaroita pois jaloista pyorimasta. (eika muuten meinannut uskoa, etta Vareksen kirja, jonka hanelle annoin myos Suomeen vietavaksi on oikeasti minun, eika hanen!) Varsinkin suurin ilonaihe oli antaa kengat pois, jotka olisi painanut ihan liikaa matkalaukussani tai postipaketissa. Kuitenkin nyt on myohemmin tullut pohdittua, etta olisi pitanyt laittaa hanelle mukaan viela nahkatakki ja vahan vaatteita ja ja ja...

Omissa ajatuksissani olin paattanyt istua ja rentoutua nena tietokoneen naytossa kiinni, mutta veljeni lempean suostuttelun (maidolla roiskimis-uhkailun) ansiosta pidin hanelle seuraa (pakon edessa). Kaytannossa torkuin sangylla kun veljeni jarkeili hyvaa matkalaukun jarjestysta. Han matkusti tanne kaytannossa tyhjan laukun kanssa, ja paasi lahtemaan kohti Suomea tayden laukun kanssa. Taytyy myontaa, etta veljen vierailu oli kateva!

Koko reissun ajan olin hanelle maininnut, etta jos baarit ja yoelama kiinnostaisi, voisimme ihan hyvin menna kaymaan vahintaan yhden oluen verran liikenteessa.Joka kerta vastaus oli kielteinen, silla han mietti ettei haluaisi yrittaa, jos mina alaikaisena en paasisi sisaan. Olisi kuulemma ollut pettymys jos minut olisi kaannytetty ovelta pois. Torstai-iltana sitten yleisesi keskusteltiin, kuinka tytot olivat taas tapaamassa Starbucksissa ja siita jatkamassa normaalisti Meenars-baariin. Hetken keskusteltuamme alkoi veljeni pohtimaan olisiko se kavereilleni okei, jos liittyisimme porukkaan. Soitin sitten Julialle, jolle tietenkin oli heti okei, etta olimme liittymassa porukkaan.

Menimme kymmeneksi Starbuckille, jossa tapasimme muut. Loppujen lopuksi paasimme Meenarsiin vasta 11pm jalkeen, kun muutaman mutkan kautta jouduimme ajamaan. Jouduimme muunmuassa odottelemaan Gracea hanen talonsa edustalla, kun hanen piti kayda kaupassa. Silla valin Blake kylla sai aikaan naurunpyrskahdyksia, kun Julialle viisasteli Saksasta ja heidan tavoistaan.

Vihdoin Meenarsilla en voinut menna muiden kanssa samaan aikaan sisaan. Julia onneksi jai seurakseni, silla portsarin seurassa oli poliisi tarkistamassa henkilollisyystodistuksia. Ja koska en ongelmia halunnut, menimme Julian kanssa autolle ja tekstiviestilla pyysimme muita sitten ilmoittamaan kun portsari olisi taas yksin. Lopulta veljeni tuli autolta meidat hakemaan kun aika oli otollinen.
Itse leikin sina iltana kuskia, joten olin veljelleni antanut kateiseni, silla en tiennyt tukeeko baari visakortteja, kun aina vesilinjalla tulee siella tanssittua. Kohteliaana ihmisena veljeni kuitenkin kysyi haluisinko juotavaa, johon reippaasti vastasi itse, etta tuskin halusin kun jouduin viela ajamaan kotiin. Katevaa, ei tarvitse odottaa vastausta ja tuhlata aikaa kun voi itse vastata omaan kysymykseen..

Alunperin olimme liikenteessa omalla autolla, silla meidan ei todellakaan pitanyt olla pilkkuun asti paikalla. Tarkoitus oli nahda yoelamaa yhden tai kahden juoman verran ja suunnata kotiin nukkumaan. Aamulla kun piti aikaisin lahtea suunnistamaan San Franciscon lentokentalle, jotta veljeni kerkeisi lennolle. Noh, taman riemuidiootin sisarusparin pahkahullut ideat tuntien, ei sekaan ajatus aivan suunnitelmien mukaan mennyt.. Lahdimme Meenarsista vasta reilusti pilkun jalkeen kello kahdelta aamulla.
Ensi kerralla baarielamykset hoidetaan ajoissa, eika vasta viimeisena iltana..

Alle kuuden tunnin younilla herasin uuteen aamuun erittain sekavana. Veljeni oli illalla kaskenyt tulla herattamaan, jos ei olisi ollut hereilla kun herasin. Kavin sitten reippaasti ovelle koputtamassa, mutta veli oli jo pirteana hereilla. (tai ainakin esitti pirteaa)
Eijan tullessa huoneestaan normaalin aamu-toivotuksen sijaan ensimmaiset sanat kertoivat San Mateo sillalla tapahtuneen kaksi vakavaa kolaria, joiden seurauksena sillalla oli jonkin verran oljya ja tie tukossa. Samalta seisomalta menimme tietokoneelle tutkimaan mita kautta meidan piti sitten ajaa. On hyva, etta Eija ja Chris katsovat uutisia joka aamu.

Lahdimme liikenteeseen kuitenkin niin, etta  matkaan oli varattu reilu tunti. Veimme Chrisin toihin, ja sielta suuntasimme kohti lentokenttaa. Onnistuin heti ensimmaisena saheltamaan moottoriteiden kanssa, kun en muistanut etta olimme eripuolella moottoritieta kuin yleensa. Olin itseasiassa todella jannittynyt, kun jouduin ajamaan uuden reitin kautta ilman pidempaa varoitusaikaa ja ilman GPS;aa. Pienen mutkan kautta paasimme kuitenkin oikealle tielle. Tie ei ollut ollenkaan ruuhkainen joten matka meni erittain nopeasti ja toivo oli korkealla, etta aika riittaisi taydellisesti. Ennen siltaa kuitenkin alkoi liikenne hidastua, ja tietullin jalkeen alkoikin seisoskelu. Olimme keskella siltaa seisomassa ainakin 20 minuutin verran, jonka jalkeen liikenne etanoi eteenpain. Sillan jalkeen suurin syy ruuhkautumiselle selvisi, kun siella oli liikennevalot. Mielestani aivan idioottimaista suunnittelua.. Sillan jalkeen, ennen 101 valtatieta jouduimme pienen patkan etenemaan liikennevalojen valloittamalla tieosuudella. Aikaa oli jaljella enaan tunti veljeni lennonlahtoon ja 40minuuttia siihen, etta paasisi turvatarkastuksiin. Hanella alkoi usko jo loppua lennolle kerkeamisesta.

Yleisesti olen ollut erittain rauhallinen ja hyvakaytoksinen. Talla kertaa kuitenkin rauhallisuus pirstaloitui ja kaasujalka alkoi painaa. Veljeni kuitenkin yritti rauhoittaa vauhtiani sanomalla, ettei olisi kannattavaa ylinopeus sakkoja ottaa vain lennolle kerkeamisen vuoksi. Veljeni ei myoskaan innostunut ajatuksestani kun ehdotin, etta kirjoittaisimme lapun poliiseille, jossa teksti kertoisi kiireemme syyn ja lupaisin pysahtya vasta lentokentalla. Kumma juttu, silla ajatus oli mielestani loistava! (toki uskottavuus olisi ollut eriasia..)
Kesti 20minuuttia paasta 101 valtatielle. Kerkesin melkein paastaa suustaniriemunkiljahduksen edistymisen merkiksi, mutta ainakin rampin alue tuntui olevan myos tukossa. Peruspessimisti veljeni oli siina vaiheessa suurinpiirtein naulannut mielipiteensa auton kojelautaan ettei kannattaisi enaan edes yrittaa lennolle.

En kuitenkaan halunnut antaa periksi ja veljeni "hidasta nyt"-kommenttien saestyksella paastin vauhdin huuman valloilleen ja ajoin 80-90mailia tunnissa kun liikenneruuhka kuin ihmeen kaupalla aukesi. (nopeusrajoitus edelleen moottoriteilla 65mailia tunnissa.)
Hienosti kerkesimme lentokentalle. Veljelleni jai jopa 10minuuttia aikaa selvita turvatarkastuksista lapi!
Ja normaalisti alle tunnin matkaan saimme kaytettya kaksi ja puoli tuntia, kiitos kahden pahan kolarin. Veljenikin kerkesi matkalla miettia, miten juuri sina paivana oli kolarit tapahtunut, kun koko reissun aikana liikenne oli ollut sulavaa.

Kotiin suunnistaessani paatin kokeilla onneani ja ylittaa sen sillan, jolla kolarit olivat tapahtunteen San Franciscoon suuntaavalla kaistalla. Myohemmin harmittaa kun ei kameraa ollut esilla. Vastaantulevien kaista oli taysin pysahtynyt 15minuutin ajan kun ajoin 65mile/h rajoituksen mukaan. Sillalla jumissa olleet kavelivat autojen seassa ja kuluttivat aikaa.Olisi ollut hieno muisto ruuhkasta jos vain olisin tajunnut videokuvaa ottaa.

Ja jottei jannitysmomentti olisi taysin kadonnut menomatkan jalkeen, alkoi auton bensatankki olemaan tyhja. Olin moottoritiella, eika pienintakaan havaintoa missa sijaitsi lahin bensa-asema. Kun auto ilmoitti bensaa olevan jaljella vain 6 mailin verran oli pakko kokeilla onnea bensa-aseman loytymiseen.Olin enemman kuin iloinen ensimmaisnen suunnistuksen toimineen ja paasin tankkaamaan. tosin mutkan kautta. Syotin kortin laitteeseen, mutta se ei suostunut toimimaan. Onneksi oli kateista mukana ja jouduin sisalle menna maksamaan. Menovesi tankissa jatkoin matkaani takaisin moottoritielle ja turvallisesti kotiin.

Eija oli jo kerinnyt laittaa toista minulle sahkopostia ja pyysi kertomaan miten veljeni vienti sujui. Ja han vaikutti olevan todella hammastynyt kun kerroin kaikki tapahtumat.

Jos tama sisarupari viela joskus paattaa tehda yhteisen reissun, vapise maailma, meita ei voi pysayttaa! Ei edes kaksi kaksi kolaria tai oljyvuodot tiella!

//edit. Veli kerkesi lennolle. Chicagossa kuitenkin oli jotain sahlinkia (taas) ja joutui hotelliin yoksi. Oli vasta vuorokauden myohassa Suomessa.

Veli Vierailee (vielakin!)

Veljeni reissun toisen puolikkaan aloitimme vain rentoutumalla kotona. Maanantaina emme siis saaneet mitaan aikaiseksi. Paitsi kavin veljeni puolesta hakemassa donitseja hanelle, etta Donat Kingin laatu tuli testattua.
Tiistaina saimme itsemme hieman liikenteeseen. Kavimme kiertamassa autokauppoja, silla veljeni halusi paasta himoitsemaan halpoja autoja hankkiakseen pahanlaatuisen autokuumeen.
Koko matkan ajan istuin itse pelkaajan paikalla kartturia leikkien. Eika siita mitaan meinannut tulla, kun ohjeistus oli veljeni mukaan erittain huonoa. Puheestani ei saanut selvaa ja kuulemma ohjeeni olivat puutteellisia eika perimmaista ohjetta tajunnut. Vasta matkan loppuvaiheessa veljeni (puoliksi itsekseen) mietti, etta ehkei minulla ollut kaikkia sanoja suomeksi, jotta suunnan kertominen olisi nopeaa, helppoa ja yksinkertaista. Pitka aika englannin kielen ymparoimana on siis tehnyt tehtavansa ja ajatukset suomeksi ovat hieman ruosteessa..

Veljeni kuitenkin puikkelehti amerikan liikenteen seassa kuin vanha konkari. Ei edes tarvinnut pelata. Eika ollut yhtaan lahelta piti-tilannetta. Joka ehka kuitenkin on vain hyva asia..

Keskiviikkona jatkoimme 49 milen kierrosta San Franciscossa. Lahdimme liikenteeseen aamusta, joten meilla oli reilusti aikaa. Jatkoimme itseasiassa ajamista Half Moon Baysta, jolloin jatkoimme matkaa Highway 1;lla, ja paasimme viela nauttimaan lisaa rannikosta.
Itseasiassa Half Moon Bayn jalkeen, seuraavassa kaupungissa minun oli pakko pysahtya Safewayhin, silla tukevasta aamupuurosta huolimatta olin jo nalkainen. Yleensa veljellani on reilusti suurempi ruokahalu kuin minulla, mutta vierailunsa aikana roolit olivat paa-laellaan.. Jatkoimme matkaa minun syodessa viela leipaa.

Golden Gate-puistossa oli kyltti, jolla kaskettiin vaistamaan tieta ylittavia ankkoja.
Heitako se kyltti tarkoitti??

Kaupunkiin paastessa etsimme itsemme takaisin reitille, vaikka aluksi se tuntui tuottavan tuskaa, kun tuntui kieltomerkin aina kieltavan vasemmalle kaannoksen. Lopulta kuitenkin paasimme vasemmalle kaantymaan, ja suunta jatkui reittia pitkin rannan laheisyydessa. Ensin en kuitenkaan ollut uskoa veljeani, etta hanen kertoma suunta jothtaisi 49mailin merkitylle reitille. Reitista kertovan kyltin nahdessani oli pakko sanoa hanelle aaneen, etta loysimme reitille takaisin, ja sain vain epauskoisen katseen puoleeni hanen ihmetellessa etten oikeasti uskonut hanta. (Eihan veljea aina voi uskoa, joskus taytyy vahan epailla, ettei veljesta vain tule liian kaikkitietavaa...)

Reitti jatkoi kauempana keskustasta, en aivan varma ole, mutta kaupungin alue oli Daily City. Ajoimme ylamakeen, samalla kun tien molemmille puolille levittyi golf-kenttia. Matkaa jatkaessa golf-kentat vaihtuivat pieneksi metsa-alueeksi. Sisaiset valokuvaajamme vaativat meita pysahtymaan hetkeksi ottamaan kuvai kun paasimme kukkulan paalle, mista meri avautui puiden takaa luoden hienon nakyman Golden Gate-sillalle.
Matka jatkui sielta lapi suhteellisen ison puistoalueen. San Francisossa todellakin rakastan sita, kun kaupungin sisalle on jatetty todella paljon suuria puistoalueita. Vaikka toisaalta se on hassua kun keskella kaupungin vilinaa voi aina menna luonnon keskelle rauhoittumaan.

Puiston jalkeen matka jatkui vain kaupungissa seikkailulla, aina valilla eksyen. Reitti oli merkitty huonosti, tai erittain huonosti, silla meidan piti suunnistaa Golden Gate puistoon, mutta jossain pain ennen hippi-aluetta havitimme suunnan varmaan kolmannen kerran jo saman paivan aikana. Veljeni tekniikkalaitteiden avulla kuitenkin paasimme takaisin kertalle, ennen puistoa ja loysimme perille sinne.
Puistoon paastya ensimmainen asia jonka pisti silmiin, oli pitka rivi moottoripyoria. Vitsilla heitin, etta aivan varmasti poliisien kulkupeleja. Vain pienen valimatkan paassa moottoripyorista oli suurehko porukka kokoontuneita miehia, ja kaikkien paitoja koristi virallinen poliisi-teksti (engalnniksi tietenkin).
Lahdimme kyltin osoittamaan suuntaan. Reitin varrella oli suuri aitaus, jossa sanoin olevan puffeleita. Veljeni ihmeissaan kysyi, etta eiko ne ole puhveleita, eika puffeleita, eika edes antanut lupaa pysahtya ottamaan kuvaa niista. (ihan tosissaan, keskella kaupunkia aitauksessa puhveleita??)

Tuntuu, etta aina kun kameran otan esille
on siella aina lokkeja leikkimassa
linssiludeita..

Puistoreitin piti jatkua kohti japanilaista puutarhaa. Kuitenkin onnistuimme uudestaan eksymaan. Ei voinut kuin nauraa, etta tama sisaruspari onnistuu eksymaan jopa pienessa puistossa! Ajoimme uudestaan poliisijoukon ohi, ja puhveleiden ohi. Vaikka talla kertaa olin tarkkasilmainen, ja kyltti kertoikin puhveleiden olevan biisoneita..

San Franciscossa
Piiitkat rannat on ihania!

Risteyksessa, jossa ajoimme vaarin, lahdimme toiseen suuntaan kuin aikaisemmin. Vastaan tuli talla kertaa iso joukko polkupyorailijoita jotka hekin olivat poliiseja. Heidan takanaan jopa ajoi partio, joka varmasti nautti tilanteesta kun pystyi itse istumaan autossa muiden hikoillessa pyoralla. Taytyi olla jokin yleinen poliisien koulutuspaiva tai jokin muu, kun poliiseja tuntui olevan puisto pullollaan.

Onnistuimme paatymaan Japanilaisen puiston luo. Veljeni ei kuitenkaan halunnut pysahtya kavelemaan sinne, vaikka kuinka yritin. Tuntui kuin olisi ollut aivan eri maailma ymparilla, kun Japanilaiselle alueelle tuli. Puistossa olimme vain pienen hetken ennen kuin reitti vakisin vei takaisin kaupungin vilinaan.

SF;n korkeimmalta paikalta alas ajamista.

Kotiin lahtiessa paasi hieman liikenne ruuhkaa syntymaan.
Kuvan oton jalkeen tilanne oli viela enemman tukossa.

Seuraavana kohteena oli Twean Peaks-kaupungin osa. Eli San Franciscon korkein alue. Veljeni kamera klikkaili koko ajan merkkina siita, etta kuvia tuli napsittua tiuhaan tahtiin. Laskeudutta Twean Peaksilta alas, aiheutti suurta pohdintaa se, etta saiko San Franciscon ratikka raiteiden paalla ajaa. Emme kertaakaan asiasta varmistuneet, mutta muutkin ajoivat siina, niin menimme reippaasti perassa.
Onnistuneen eksymisen seurauksena oli pakko taas turvautua hetkeksi veljeni GPS;aan, joka talla kertaa meidan onneksemme loysi signaalin ja saimme varmistuksen missa olimme. Ja olen aika varma, etta olimme kaukana 49 milen reitilta, jolla meidan piti olla. Hetken ajamisen jalkeen paasimme kuitenkin takaisin minulle tutummalle alueelle ja suuntasimme takaisin kotiin kun ei veljellani ollut  mitaan paikkaa jonne olisi halunnut paasta.

Kierroksen tekemiseen ei mennyt niin paljoa aikaa kuin epailimme. Olimme kotona jo varttia vaille nelja iltapaivalla vaikka tie kulki Kentucky Fried Chickenin kautta. Loppu paivan vain rentouduimme.

Garage sale

Veljeni vierailun aikana, heti seuraavana lauantaina Chris ja Eija jarjestivat naapureiden kanssa autotalli myyjaiset. Tai mielestani nimi, etupiha myyjaiset olisi osuvampi, silla jokainen tapahtumaan osallistunut asetti myytavat tavarat ajotielle autotallin eteen.
Joku naapureista oli  ilmoittanut erittain moneen paikkaan myyjaisista, jonka seurauksena todella moni sai tietaa asiasta.

Eija kertoi, etta erittain moni myos harrasti vakituisesti autotalli myyjaisia kiertelya. Eli vahan niinkuin Suomessa ihmiset harrastavat kirpputoreilla  kaymista. Ja Eijan ja Chrisin myynnissa olleista tavaroista jaljelle jai vain pari astiaa, jotka eivat uutta kotia saaneet. Mutta vanha tietokoneen naytto, monet johdot ja kymmenet CD-levyt lahtivat uusien omistajien matkaan.

Jopa Kyle, tavara-ahneudestaan huolimatta kykeni luopua muutamasta lelusta, joilla ei leikkinyt enaan. Ja hanen vanha tarroilla paallystetty poytakin kelpasi jollekin, kun halvalla sai.

Veljeni kanssa kavimme kavelemassa nopeasti katua pitkin ja ei voinut kuin ihmetella ihmisten paljoutta. Koko kadun matkan verran oli autoja, ja ihmisia tuntui tulevan koko ajan lisaa ja lisaa.
Chris otti myos rennosti. Istui aurinkotuolissa autotallissa kannettavan tietokoneen kanssa uppoutuen siihen. Ihme, etta mitaan sai myytya..

Naapurin pihasta.