Kiekkoilua!

Vihdoinkin  maaliskuun 19. paiva paasin toteuttamaan pikkutyttosta asti olleen haaveen:NHL jaiden jaakiekko-ottelu, vastakkain kaksi suosikki NHL-joukkuettani: Anaheim Ducks ja San Jose Sharks!
Kun lipun synttarilahjaksi sain, ei hymysta meinannut tulla loppua.

Asiasta isomman teki viela se, etta isoin jaakiekko idolini Teemu Selanne pelaa Duckeissa. Ja kun Teemu hurmioltani sain ajatukset eteenpain, muistin Saku Koivunkin olevan Ducksien riveja vahvistamassa.
Eras kaverini totesikin minulle, etta jos Teemun paasisi nakemaan NHL-jailla oman joukkueensa kanssa, han kusisi hunajaa. Hanen kommentilleha ei voinut kuin nauraa. Kuitenkin, kun Teemun jaalta bongasin, ei meinannut hymysta tulla loppua! (onneksi kukaan ei tainnut pahemmin kiinnittaa huomiota leveeseen, melkein idioottimaiseen hymyyni)

Sharksien maalivahti numerolla 31 suomalainen Antti Niemi!

Koska kyseinen peli oli Sharksien kotipeli, pelin nayttamona toimi San Josen areena, joka kotijoukkueen mukaan on nimetty Shark Tank'iksi. (Kyle kertoi sen mulle ainakin kolme kertaa.) Ei voi kieltaa, etteiko areena olisi ollut nayttava. Tai sitten mieleni teki kepposet ja aiheutti nayttavyyden NHL logojen ansiosta, jotka hurmasivat kaikki ajatukseni.
Olin varautunut kahden kameran toimin. Kuitenkin ovella valvoja tarkisti jarjestelmakameran objektiivin kokoa. Silla samaisella sekunnilla kun en muistanut tarkalleen, sanoin vain, etta ei ole pitka objektiivi mukana. Kumma kylla valvoja uskoi ilman tarkistamista. Oletin hanen haluavan nahda kameran, jonka seurauksena valittelisi, etten saisi sita mukanani kantaa. Onneksi paasin helpolla.

Paikkamme oli kentan paadyssa ylimmalla tasolla. Kuitenkin sielta naki yllattavan hyvin. Oletin vain nakevani pikku-ukkoja, jotka kulkisivat paattomasti ympari kenttaa kiekon perassa, jota ei paljain silmin erottaisi.
Kentalle kuitenkin naki aivan taydellisesti. Ja katsomon korkeuden ansiosta kiekon kimpoilun naki erinomaisesti, eika kertaakaan tuntunut putoavan pelinkulun karryilta.

Sharkseille MAALIIII!!

Jo amerikkalaisen jalkapallo-ottelun jalkeen olin varma siita, etta fanit ovat Amerikan maalla paljon fanaattisempia ja omistautuneimpia kuin Suomessa. Ja taas sai siita varmistuksen.
Sharksin pelaajien tullessa kentalle, kannustus ja hurraus oli korviahuumaavaa.
Mutta kun Ducksit tulivat kentalle. Huuto jatkui, mutta hurraus vaihtui yhtenaiseen buuaukseen.
Rohkeimmant Ducks fanit olivat katsomoon eksyneet, ja jos raukka parat innostuivat kannattamaan omaa joukkuettaan, aika nopeasti Sharks fanit hiljensivat heidat joko tuijottamassa erittain viiltavasti tappavalla katseella tai tiukalla kommentilla.

Ensimmaisella valiajalla suunnistin Chrisin ja Kylen kanssa fanitavaroita katsomaan. Kuitenkin karkasin heidan seurastaan kyselemaan mahdollisuutta tavata pelaajia. Eihan siina mitaan meneta, jos kysyy. Olin aivan varma, etta saisin vain tylyn kielteisen vastauksen. Tyontekijat olivat kuitenkin erittain avuliaita. He lupasivat kysella asiaa, ja ilmoittaa minulle miten kavi. Yksi tyontekija kavi kavelyttamassa minua kahdessa paikassa, jossa voisin itse kayda yrittamassa pysayttaa pelaajia. Nainen myos kertoi etta minuutti, ennen peliajan paattymista, minut paastettaisiin alimpaan katsomoon, josta paasisin kaiteen viereen pelaajia huutelemaan heidan tullessaan pois kentalta.

Valiaika oli jo pattynyt, kun suunnistin takaisin katsomoon. Jokaisen katsomon oviaukoilla oli tyontekijat hillitsemassa liikkumista. Minun kulkeminen paikalleni siis estettiin, koska toinen era oli jo kaynnissa. Reippaasti totesin jaavani siihen ylimmalle rappuselle seuraamaan pelia. Tyontekijana oli taas nuorehko mieshenkilo, ja hanen ilmeensa oli kaiken nakoinen, kun en lahtenytkaan pois. Kiitos pelaajien tappelemisen, mies lopulta paasti minut menemaan paikalleni, kun peli ei jatkunut reippaasti.

Toisen valieran istuin katsomossa, enka jaksanut liikkua mihinkaan. Ja oli kylla sen arvoista! Ensin julistettiin tanssikilpailu. Chris ei yllyttamisesta huolimatta suostunut muuvejaan nayttaa, mutta yleisossa oli muita yllytyshulluja, joiden liikkeita naytettiin screeneilta. Voittajaksi selvisi reilulla ylivoimalla vihreaan paitaan ja hanskoihin pukeutunut vihreahiuksinen mies. Palkintona han sai Playstation 3 pelikonsolin. Ja kyllahan han oli erittain taitava.

Jaalla oli toinenkin kilpailu. Voi hitsi kun olisin paassyt mukaan, silla palkintona oli kesakuun alun Van Halen keikalle liput! Kilpailuna toimi kaikkien tietama penkki kilpailu, jossa penkkeja on yksi vahemman kuin kilpailjoita. Oli yllattavan hauskaa katseltavaa, kun isot aikuiset miehet kirjaimellisesti sutivat paikallaan kun musiikin loputtua he yrittivat rynnata ilmataytteisille tuoleille. Voittajakin voitti taparasti silla, etta sai itsensa kaatumisen jalkeen polvilleen ja ylavartalon tuolille. Erilainen tyylinayte voittamisesta!

Kolmannen eran puolivalissa, kun 10minuuttia oli jaljella lahdin suunnistamaan alimpaan katsomoon idolini tapaamisen toivossa. Chris mukanani. En vielakaan ymmarra, missa vaiheessa Chris paatti tulla mukaani. Siina meni se "suloinen tytto Suomesta" strategia, kun selan takana kulki suojelevan nakoinen isa-hahmo. Nyt jalkeenpain vain naurattaa Chrisin paattavainen mukaan lahteminen, mutta silloin olin enemmankin kauhuissani, onnistuuko Chrisin lapsenomainen innostuminen romuttamaan suunnitelmani.

Alakatsomon ovelle paastya, siella oli taas tyontekija vahtimassa ja estamassa ylimaaraisten kulkemista katsomoon. Minua auttanut nainenkin oli siina, ja tervehti reippaasti ja naytti olevan innoissaan ja toiveikas puolestani.
Ovella olleelle miehelle selitin asiani kahteen kertaan. Ensimmaisella kerralla han ei kuunnellut kuin sen, etta en kuulu katsomoon ja seuraavalla kerralla han pyysi minua toistamaan, mita olinkaan aikeissa tehda samalla kun katsomon ovet suljettiin takanamme. Oli taas hyva, etta olin varannut reilusti aikaa.

Make Some Noise!

Tyontekija oli erittain miettivan nakoinen. Peliaikaa oli noin 7minuuttia Ducksien hyvaksi. Han sanoi minullekin aaneen, etta jos pelitilanne ei muutu, pettyneet Sharks fanit alkavat poistua katsomosta isoina laumoina ennen pelin paattymista. Iloisesti hymyillen vastasin olevani tarpeeksi pieni kulkemaan heidan valissaan alas rappusia.
Mies kysyi monta haluaa paasta pelaajien lahelle. Teki taas mieli hakata paata seinaan Chrisin takia, kun pelkasin, etta mies estaisi suunnitelman, kun mukana oli iso aikuinen mies. Mina vastasin, etta ainakin yksi, jolloin Chris lisasi selkani takaa, etta hankin haluaisi, jos vain onnistuu.
Ekat fanit lahtivat pois katsomosta samalla kun mies laskeutui rappusia alaspain. Mies katsoi minuun, ja viittoi tulemaan luokseen. Saimme Chrisin kanssa istua aivan jaan tasalla viimiset 5minuuttia peliajasta. Fiiliskin alakatsomossa oli paljon parempi, kun kaikki peliaanet ja vihellykset ja kiroamiset kuuluivat siihen hyvin.

Tasaisesti liikuimme koko ajan lahemmas kaidetta Chrisin kanssa. Syyna oli se, etta kaytava, josta pelaajat poistuivat, suojattiin mustalla kuomulla. Lopulta minun ja kaiteen valissa oli vain yksi penkkirivi ja ja loppuun asti pelissa viihtynyt fani. Kohteliaasti kysyin miehelta, olisiko hanelle mahdollista paastaa minut kaiteen viereen heti kun peliaika nayttaisi nollaa. Samalla mies vain naytti, etta mene vain. Perassani tuli kaksi minua nuorempaa poikaa ja heillakin oli mielessa saada pysaytettya joku pelaaja.

Oli todella hektinen tilanne kun pelaajat alkoivat valua jaalta pois. Yritin bongata Teemua. Kuitenkin kun puolet pelaajista oli mennyt, huomasin Sakun. Yllattavaa sinansa, kun sain hanen huomion heratettya huutamalla hanelle suomeksi pysahdy. Saku otti kynan, ja oli kirjoittamassa nimmaria, mutta pudotti lopulta kynan kuitenkin, silla ei tainnut tykata, kun yritin pysayttaa myos Teemun, joka oli melkein heti Sakun perassa. Noh, olin kuitenkin alle puolen metrin paassa molemmista pelaajista.

Numero 8 Teemu Selanne <3

Sain pojatkin hammennettya kunnolla. Kun huusin Sakulle ja Teemulle pysahdy, sivusilmalla huomasin heidan allistyneet ilmeensa kun he tuijottivat minua. Ja heidan reaktionsa takia he missasivat omat kohteensa, kun taisivat olla niin shokissa, kun suustani ei tullutkaan englantia. Viela pois lahtiessaan he vilkaisivat minua silmat pyoreina.

Kun pelaajat olivat menneet, se kohtelias nainen, joka oli minulle nayttanyt minne menna tuli juttelemaan. Hanta tuntui todella harmittavan, etten saanut nimmaria, ja kertoi, etta oli kysellyt pomoiltaa, olisiko ollut mitaan mahdollisuutta saada tavattua pelaajia. Oli kuitenkin sanottu, ettei alas pukuhuoneille saanut vieda ulkopuolisia ja pahoitteli asiaa.
Katsomosta poistuessamme, mieshenkilo, joka meidat paasti katsomoon kysyi myos onnistiko. Koska vastasin kieltavasti, han hymyili kannustavasti, ja totesi reippaasti: "ainakin yritimme kaikkemme".
Jai kuitenkin hyva mieli, etta tyontekijat yrittivat niin kovasti saada minulle tilaisuuden nahda pelaajat. Turhaa tyotahan se heille teetti, ja olisi ollut ihan ymmarrettavaa, etteivat he olisi mitaan yrittanyt. Kuitenkin aidosti olivat yrittaneet. Ehka se johtui siita, etta joku hullu tosiaan on raahautunut tuhansia kilometreja katsomaan yhta jaakiekko ottelua..

Yleisesti peli oli taydellinen haaveen toteutuminen (paitsi nyrkkiteppeluita oli vahemman kuin halusin nahda). Varsinkin kun se oli ainoa matsi, jonka tosiaan halusin nahda. Ja Ducksit voittivat 5-3, jota sinisen (sharks) varin kannattajana salaa toivoin.

Alkuperaiselta paikalta otettu kuva Shark Tank'ista.

Comics!

Jokin aika sitten lauantai aamuna Eija ja Kyle saivat minut mukaansa farmer's marketille kavelemaan, kun he kierosti kayttivat houkuttimena Starbucksia. Vaikka toisaalta Eija muutenkin vaikutti silta, etta olisi kiva etta lahtisin mukaan seuraksi.  (selvasti ollut liian vahan mun seurassa, hyva ettei kadet jo vapisseet vieroitusoireiden takia. hehheh..)

Loppujen lopuksi olen vain enemman kuin tyytyvainen mukaan lahtemisestani! Kavelimme liikkeen ohi, missa on aivan mahtavia laukkuja ja lompakoita. Ja mika parasta, nahkaisissa unelmissa on sarjakuva kuosi! (no nyt alan jo kuulostamaan muotibloggaajalta..)

Syksyn puolella kavin jo kuolaamasta matkalaukkua, joka on juuri sopivan kokoinen raahattavaksi mukaan lentokoneen matkustamoon. (lisaa tilaa raahata kaikki tavarat aikanaan suomeen) En silloin kuitenkaan kyseista rakkautta ostanut, silla pihiys/rahattomuus iski ja paatin myohemmin katsastaa tilanteen uudelleen.
Kun paatoksen olin jo tehnyt ja paatin yhteisen ajan aloittaa, oli laukku jo viety liikkeesta! Joku ilkimys oli mua nopeampi!

Kuitenkin farmer's marketille kavellessa liikkeen oviaukosta loisti sarjakuva kuosi! Eijalle nopeasti sanoin kayvani liikkeessa ja juoksevani heidat kiinni. Ja oih, ihanuus oli liikkeessa! Pyysin katsoa laukkua, vaikka olinkin jo varma laukun lahtevan mukaani. Parin minuutin ihastelun jalkeen kuplani puhkesi ja muistin Eijan ja Kylen, jotka olivat torilla. Nopeasti maksoin laukun. Kuitenkin, kiitos myyjan, lahtoni viivastyi, kun han yritti ensin etsia muovipussia ostokselleni, ja sen jalkeen yritti laukkua ankea suurimpaan muovipussiin mita loytyi. Menestys ei kuitenkaan ollut hyva. Tarjottiin minulle myos roskapussia, johon olisin laukun kuljetuksen ajaksi voinut laittaa, mutta paatin parjata vain kantohihnoilla!

(Nyt kuulostaa koko teksti pahasti muotibloggaajan kasialalta, mutta ei anneta sen hamata.)

Oih, kannatti maksaa $70+verot tasta rakkaudesta <3

Jopa sistusassa on sarjakuvia <3

Voihan rotta!

Koskaan ei pitisi miettia, kuinka tylsaa on. Eika pitaisi toivoa mitaan erilaista tapahtuvan tylsaan arkipaivaan.
Koska sita saa mita tilaa.

Kaikki sai alkunsa viime viikolla, keskiviikko-torstai valisena yona. Herasin siihen, etta jokin kolisteli huoneessani keskella yota. Puoliksi unessa kaskin Crickettia (kissaa) lopettamaan kolistelun ja menemaan nukkumaan. Sen verran kykenin jarkeilemaan ja muistelemaan, etta eihan Cricket ollut huoneessani illalla, kun oven suljin. Unisen logiikan mukaan totesin kisulin kuitenkin olleen varmaan sangyn alla minun nukkumaan mennessani.

Kiitos yollisen heratyksen jouduin samalla kaymaan vessassa. Takaisin huoneeseen tullessa, paatin jattaa oven raolleen, jotta kissa paasisi ulos huoneesta, eika minun tarvitsisi enaa herata ovea avaamaan.

Aamulla, kun Kylekin oli viela kotona ennen koulua, olin toimistohuoneessa tietokoneella ja Kyle pelasi kaikessa rauhassa Wiita huoneessaan.
Taas kuulin samanlaista kolistelua vierestani, kui mita kuulin yolla.. Vireystasoni ollessa ainakin kertaa sata verrattuna yohon tajusin, ettei kolistelija missaan nimessa voinut olla kissa.
Nostin lattialla lojuvaa reppua, ja kerkesin pienen vilauksen nahda hannasta. Sen jalkeen katsoin, kun paniikissa oleva jyrsija juoksi niin kovaa kuin topposistaan paasi karkuun minua.
Suustani paasi muutama erittain ruma sana suomeksi. Enka voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olin ettei Kyle ymmarra suomea. Tai ainakaan kyseisia sanoja, silla Kylehan oli viela kotona, eika koulussa!

Jyrsija piiloutui Kylen huoneeseen, samalla kun Kyle yllattavan reippaasti tuli mun luo kertomaan etta luuli nahneensa jotain. Erittain lohduttavasti sanoin, ettei se ollut vain luuloa, vaan sinne oikeasti vilahti hiiri tai rotta. Paattelin jyrsijan olevan rotta, silla se oli liian iso ollakseen pieni ja suloinen hiiri.

Koska taloudestamme loytyy kaksi kissaa voi loogisesti ajatella kissan metsastysviettien auttavan ongelmassa. Kavin siis herattamassa Conradin kauneusuniltaan ja vein sen Kylen huoneeseen laittaen oven kiinni poistuessani huoneesta ja lahtiessa viemaan Kylen kouluun.
Takaisin palattuani Conrad vain maukui huoneessa haluten pois. Loukkaantui silminnahden, kun olin jattanyt raukkaparan yksin huoneeseen.
Ennen Conradin pois paastamista se jopa hieman haisteli vaatekaappia, mutta innostus loppui lyhyeen.

Suloisuus!

Hain Kylen koulusta. Kyle tuli mun luo ja keskustelu meno jotenkin talleen:
Kyle: Ma haluun leikkia legoilla.
Mina: Kyl sa saat leikkia legoilla jos haluut. Joten leiki vaa.
Kyle: Mut ne legot on mun huoneessa.
Mina: Kyl sa saat ne ite haettuu.
Kyle: Mut ne legot on mun kaapissa.
Mina: Sa yltat kylla niihi. Et sa tarvii apua niide hakemiseen.
Kyle: En ma haluukkaa leikkia legoilla.

Koko ideana Kylella oli, ettei uskaltanut rotan takia huoneeseen menna. En tienny olisko pitanyt itkee vai nauraa, etta Kyle pelkaa rottaa, joka varmasti on enemman kauhuissaan Kylesta.
Loppujen lopuksi legot ei ollutkaan kaapissa, vaan alakerrassa.
Kylen leikki into kuitenkin loppui lyhyeen, silla Conrad oli Kylen kaapin ulkopuolella ja tuijotti kaappiin. Yritin auttaa Conradia loytamaan rotan. Otin kaikki edessa olleet vaatteet pois herran edesta, jotta kissa saattoi menna lahemmaksi saalistaan. Rotta loytyi. Ja Conradkin innostui siita. Suuri saalistaja kuitenkin onnistui  havittamaan saaliinsa, kun katsoin hetkeksi pois pain. On siina meilla kissa!

Ei me sitten sita rottaa enaa loydetty. Muutamaa tuntia myohemmin kuulin kolinaa Eijan ja Chrisin huoneen pesuhuoneesta. Kun menin katsomaan, selvisi aanen aiheuttajan olevan se rotta. Se oli jotenkin saanut itsensa loukkuun suihkun lasiseinien sisapuolelle. Ja oli muuten harvinaisen suloinen otus. Hanta oli aivan alyttoman pitka suhteutettuna rotan kokoon.

Ja en kylla usko, etta meidan kissoja voi kissoiksi kutsua.. Toiselle kissalle on omat kauneusunet tarkeammat kuin suuri saalis, ja toinen kissa on liian prinsessa uhratakseen ajatustakaan tuoreelle lihalle, vaan menee mielummin ruokakupille, jonka olettaa olevan aina taynna..

One more time, Hit the Snow!

Viime viikonloppuna suuntasin pitkasta aikaa mokille. Vaikka vahan harmitti jattaa lampo, aurinko ja taydellisyytta hipova kesainen saa ja suunnata viileampaan Murphy'siin, en voinut hillita innostusta rauhallisesta viikonlopusta ilman televisiota, tietokonetta tai puhelinta. Taydellinen mahdollisuus rentoutumiseen ilman pienintakaan hairiota!
Rentoutumisesta ei kylla nakynyt vilahdustakaan, silla koko viikonloppu oli taytetty aikatauluilla ja tekemisella.

Mustan rinteen ylapaasta.

Perjantai iltana raahauduin nukkumaan jo yhdeksalta. Koska mokissa ei ole lammitys paalla silloin, kun se on tyhjillaan, Chris reippaasti asetti kaikkien huoneiden lammitysjarjestelman suurimmalle. Nukkumaan mennessa ei tietenkaan raksuttanut, etta olisi voinut lammitysta laittaa pienemmalle, tai kokonaan pois paalta, silla huone oli mukavan lammin.
Keskella yota herasinkin jarkyttavaan kuumuuteen. Aivan kuin saunassa olisi ollut. Ei ainakaan voi valittaa, etta olisi ollut kylma

Lauantai aamusta saimme itsemme liikenteeseen jo puoli yhdeksalta. Suuntana oli laheinen laskettelukeskus Bear Valley, joka sijaitsee vuorilla hieman korkeammalla kuin mokkimme.
 Keskus on melko pieni. Tai Amerikan mittakaavan mukaan pieni. Tarkalleen en tieda rinteiden maaraa, mutta korkeimmalle vieneen hissin luota oli ainakin 5 eri vaihtoehtoa minne suunnata. Ja rinteet jakautuivat vuoren molemmille puolille.
Keskuksessa oli vahintaan kuusi hissia, joista osa oli valitettavasti suljettuna, ja yksi hisseista oli varattuna. Siella kun jarjestettiin seniori ikaisille pujottelukilpailu. Sen vuoksi yksi rinteistakin oli suljettuna.
Keskuksen (mun mielesta) oikealla puolella oli pari mustaa rinnetta, ja pari vihreaa rinnetta, Kaikki rinteista tuntuivat olevat (mun mielesta) todella lyhyita.

Vuoren "vaaralta" puolelta.

Keskuksen (edelleen mun mielesta) vaaralla puolella sitten oli siniset (en ole varma) rinteet, jotka olivatkin pidempia. (ne paremmat rinteet) Kuitenkin paikoitellen rinteista oli kivet paasseet jo nakyviin, silla aurinko paistoi todella lamposesti. (sina paivana lampotila taisi olla +10 asteessa. Tuntui, etta oli koko ajan kuuma, vaikka takin alla oli t-paita ja takki oli auki)
Vuoren 'vaaralla puolella' tuli myos mietittya, olinko harrastamassa lumilautailua vai vesilautailua, silla pahimmillaan vieressa solisi todella mini puro rinteista sulanutta vetta.
Ilkean nuoskakelin takia, pahimmillaan laudan vauhti vain hidastui loivassa alamaessa ilman, etta tarkoituksella yritti hidastella. Taisi olla huonot voitelut pohjassa...

Eija oli edellisena iltana miettinyt hissilippujen hintoja ja paattanyt, etta mina menisin 19vuotiaana. Teini-ikaisten lippu kun on halvempi kuin aikuistenlippu. Eika edes kysynyt multa mielipidetta, kykenisinko viela paivan verran taantua teiniksi. Eli normaalia aitimaista kaytosta, jolloin lapsen asemassa olevat vain tottelevat kiltisti ilman vastalauseita.

Laskettelin kaiken ajan Chrisin seurassa.
Vaikka Chris oli luvannut mulle kokeilla lautaa, ei han sita kuitenkaan tehnyt. (syy: ajatteli laskettelevansa lasten kanssa enemman, joten laudan kanssa ei pystyisi lasten kanssa olemaan. Ja loppujen lopuksi han oli kaiken ajan mun kanssa. Vai laskeeko Chris mut Kylen ikaisiin 6vuotiaisiin lapsiin?!)
Chris on kylla taitava laskettelija. Ja ensimmaisena suuntasimme heti mustiin rinteisiin.
Rinteen ylapaassa, Chris tottakai kohteliaana kysyi, oliko rinne liian jyrkka mulle. Ennen kuin eden vilkaisin rinnetta, vastasin reippaasti, etta ei ole. Ja se oli menoa sitten.
Chris meni suksilla, mina pyllymakea.
Joka toinen minuutti menin nurin ja joka toinen minuutti olin tyontamassa itseani pystyyn. Ja minuuttien valilla oli tyon ja tuskan takana saada vauhti stoppaamaan kaatumisen jalkeen.

Paasin rinteen kuitenkin alas. (kaatuen ainakin 10kertaa.)
Loppujen lopuksi, muutaman kerran kulutettua samaa rinnetta, paasin jopa kerran pystyssa alas, ilman kaatumisia.
Myohemmin syvallisia ajatellessani (lue;ei aivotoimintaa) tajusin, etta taisi olla elamani ensimmainen kerta, kun vaikeustasoltaan vaikeimmassa rinteessa laskin.
En edes suksilla ole tainnut mustiin rinteisiin menna, vaikka suksilla taitotasoni oli parempi kuin mita taitoni laudan kanssa on koskaan ollut.

Koska en aikaisemmin Mt. Rosalla kaatunut kertaakaan, otin tasoitusta huolella. Sahelsin myos hisseissa..
En koskaan ole ollut tuolihissien fani. Ja nyt olen viela vahemman. Toista kertaa hissille mentaessa, paasin mukavasti jo istumaan tuoliin. Koska pituuteni ei paata huimaa ja jalat eivat ylttaneet maahan istuessa, kykenin nostamaan laudan jo ylos maasta. Kuinka ollakkaan, tuoli keinuikin todella ikavasti ja pompautti mut takaisin seisomaan hissin eteen. Koska laudan olin jo nostanut ilmaan, oli se menosuuntaan nahden poikittain. Sen vuoksi etukantti tokkasi taydellisesti lumeen samalla kun tuolihissi tyonsi minua eteenpain.
Suoritin kauniin mahalaskun sohjoiseen  lumeen samalla kun tuolihissi liukui siististi ylitseni.

Kiitos reippaiden ja nuorien miestyontekijoiden (ika noin 25vuotta), he auttoivat reippaasti minut pystyyn. Ja kun uudestaan hissiin olin menossa, he liioitellun reippaasti pitivat hissia mahdollisimman aloillaan, kun olin istumassa.

Seuraavan kerran kun samaiseen hissiin menin, oli paikalla vielakin samat tyontekijat. Minun surukseni, toisella taisi olla harvinaisen hyva ja vitsikas fiilis, silla levealla hymylla ja pilkkeella silmakulmassa han kysyi, olinko kaatuillut viimeaikoina, kun hissiin olin menossa.
Nyt jalkeen pain havettaa suuresti kaatumiseni, silla se varmasti oli uskomattoman nakoinen tilanne. Harmi vain, ettei sita kukaan saanut kuvattua.

Mohlin viela toisenkin kerran huomionarvoisesti hisseilla, kun olin poistumassa. (Onneks ei ollut sama hissi kuin edellisella kerralla) Reippaasti valmistauduin nousemaan. Kaannyin tuolissa jo valmiiksi hieman sivuttain. Sain laudan maahan. Jostain kumman syysta ei kuitenkaan raksuttanut, etta painonkin olisi voinut siirtaa laudan paalle. Nojasin siis tuoliin liian pitkaan, jolloin lauta ja etummainen jalka paattivat yhteistuumin lahtea liukumaan alaspain. Vielakaan irrottamatta nojauskattani tuolista muksahdin puoliksi laudan paalle ja puoliksi maahan ja laskin hissistapoistumismahen pyllymakea.
Minun ei-niin-suureksi ilokseni hissilla oli toissa taas nuorehko mieshenkilo (taas noin25vuotias. Miks ihmeessa siella ei voinut olla naisia tyontekijoina??), joka ritarillisen reippaasti alkoi ohjeistamaan minua, kuinka hissista tulisi oikeaoppisesti poistua. Koska minua otti jo sopivasti paahan pystyssa pysymattomyyteni, totesin reippaasti osaavani poistua hissista, talla kertaa vain sahelsin. Vinkeasti hymyillen mies heitti, etta seuraavalla kerralla olisi testi, jolloin han seuraisi osaamiseni.
Seuraavan kerran hissista poistumisen lahestyessa, huomasin jo pidemmalta, kuinka mies naki minut ja hymyili aivan liitoitellun leveasti seuraten miten onnistuisin. Onnekseni pysyin pystyssa. Kuitenkin mies viisasteli, etta ihan hyvin pysyin pystyssa, vaikka suoraan laskinkin alas, enka kaantynyt rinteille pain.
No ainakin tuotin tyontekijoille iloa tylsaan arkeen. Onhan se aina kiva olla huomattu!
Ja itseasiassa, joka kerta kun  hissiin menimme Chrisin kanssa, Chris aina nappasi olkapaastani kiinni ja tuki isallisesti minua, etten vain olisi taas pudonnut hissista.

Onnistuin kerran kirjaimellisesti sotkemaan Chrisinkin saheltamiseeni. Minulla oli lauta jaloissani kiinni, ja jottei tarvinnut siteita avata, Chris veti minua niin etta sain pienet vauhdit kyetakseni itsekseen laskea hissille. Kuitenkin onnistuin jotenkin saheltamaan hihastani roikkuneen hanskan Chrisin suksisauvan ymparille, ja ei ollut kaukana, etteiko Chris olisi vetany minua nurin. Tuli hoppu hidastaa Chrisia niin, etta sain hanskan irroitettua. Rehellisesti, en tieda nauroiko Chris tilanteelle, vai mun loppumattomalle saheltamiselleni..
Chris myos taantui rinteessa aina lapsen tasolle. Joka kerta, kun olin joko kaatunut tai pysahtynyt muuten vain, tai kiristamassa/avaamassa siteita, Chris paatti reiluna ihmisena ottaa kovan vauhdin ja pysahtya taakseni niin, etta lumet lensivat kauniissa kaaressa minua pain. Kostona heitin aina lumipallon, mutta huonolla menestyksella. Osuin vain kerran.

Tuolta ylhaalta oikealta laskin (pyllymakea) alas!

Seuraavana paivana minulta loytyi todella paljon kipeita lihaksia. Kiitos monien kaatumisieni, sain ylakropalle ja kasille jarisyttavan hyvan treenin. Ei varmaan ikina ole ollut niin kipeat ja jumiutuneet lihakset minkaan treenin jalkeen!

Yhteensa viiden tunnin aikana kaaduin ainakin 20 kertaa, jollen enemman. Nopeasti menin laskuissa sekaisin, vaikka tuolisahellykset menevat kirkkaasti top3 joukkoon.
Tietenkaan kaatumisien syy ei ole olemattomissa taidoissa, vaan liian isoissa kengissa tai seurasta, joka mukamas teki minut jannittyneeksi...

Sunnuntaina suuntasimme takaisin kotiin Murphy'sin ja kolmen viinihuoneen kautta. Aikuiset kun halusivat harrastaa viinin maistelua. Oli siis perus tylsa paiva, eika edes aurinkokaan pilkistanyt. Oli kuitenkin mukava kayda pitkasta ikaa mokilla ja Murphysissa. Vaikka siella olikin lunta..

Hyvaa synttaria MULLE!! Ja Eijalle kans!

Eijalta ja Chrisilta sain lahjaksi lipun DUCKS-SHARKS otteluun!
Toivottavasti Selanne ja Koivu ovat pelikunnossa, ja mun
pikkutyttohaave paasee toteutuu ja nakisin Selanteen kentalla!!!!!!

Jeejee, 17vuotta taynna!

No ei kuitenkaan. Silta se vain tuntuu kun taalla Amerikassa tayttaa 20 kun ikaraja on 21. Ja kavereista puolet jo taysi-ikaisia.
Ei se kuitenkaan taysin sama ole, kuin Suomessa ika 17.  Taysi-ikaisyyden kynnyksella Suomessa ei saa viela tehda mitaan aikuisten juttuja laillisesti. Taalla kuitenkin saat jo ajaa autoa kun mittarissa komeilee 16 vuotta. 18-vuotiaana saat jo polttaa tupakkaa. Mutta alkoholi ja taysi-ikaisen vastuu tulevat vasta, kun ikaa on 21 vuotta.

Tuntuu mahtavalta olla 20 ja Amerikassa. Voin edelleen tuntea itseni nuoreksi!
Suomessa kun tayttaa 20, tuntee itsensa melkein ikalopuksi, joka kayttaa ryppuvoidetta ainakin kaksi purkillista paivassa estaakseen ulkoista vanhentumista (joka tapahtuu sekuntien sadasosissa). Tuntuu, etta suomalaisen oletusarvon mukaan 20 vuotiaan taytyy tietaa jo missa ammatissa haluaa tyoskennella koulusta valmistuttuaan. Myoskin olemassa taytyy olla jo poikaystava, ja parasta olisi olla jo kihlautunut ja tietaa tarkka haapaiva lapsien lukumaarasta puhumattakaan. Eika pida  myoskaan unohtaa sita upeaa omakotitaloa suurella pihalla. (Lapsille ja sille kultaiselle noutajalle leikkimista varten.)

Amerikassa kun lapsi tayttaa 20 vanhemmat ovat vain iloisia, kun teinivuoden jaavat taakse. Kukaan ei oleta sinun tietavan jo tarkkaan omakotitalosi nelioita tai sijaintia. Kuitenkaan nuori ei koe turhautumistakaan, silla autoa saa ajella vapaasti, kunhan kortti loytyy lompakosta. Eika sinulla ole minkaanlaisia paineita muuttaa omaan asuntoon, jollei tilanne niin vaadi. Voi vain elaa nuoruuttaan niin taysilla kuin jaksaa tai haluaa. Eika kukaan oleta sinun kayttaytyvan viela aikuismaisen jarkevasti joka tilanteessa. Mahtavaa!

Jokatapauksessa, syntymapaivani oli parempi kuin odotin.

Sattumalta loysin taman lasin kun kaupoilla kiertelin.
Tuli heti Eija mieleen, silla han rakastaa viinia!
Ja henkilokohtainen lasi viela horoskooppimerkin
ansiosta. Kukaan ei voi huomaamatta lainata tata
lasia. ;)

Koska Eijalla on sama syntymapaiva kuin minulla, menimme kaikki yhdessa myohaiselle aamiaiselle. Ja saa oli aivan ilmiomainen. Ulkona oli mukavan lammin ja aurinko paistoi. Kylella oli jokin kiukuttelu vaihe paalla, mutta Chris sen sijaan puhui taukoamatta. Ja selitti kaikenlisaks minulle koko ajan jostain. Oli muuten harvinaisen hairitsevaa, etten kyennyt nakemaan Chrisin silmia aurinkolasien takaa. Asiaa pahensi viela se, etta katsoin aina itseani Chrisin laseista jos hanta pain katsoin. (Nyt ymmarran taydellisesti kavereitani, jotka vaativat minua ottamaan aurinkolasit pois paasta, kun he puhuvat minulle..)
Aamiaisen jalkeen menimme kavelemaan Farmer's marketille. Eli suomalaisittain vain torilla. Siella oli myynnissa kaikenlaisia vihanneksista marjoihin ja sanomalehtiin. Myoskin jonkin viinitilan mainostaja oli paikalla. (tottakai, kun viiniosavaltiossa ollaan!)

Kotiin paastya Chris valmistautui Kylen kanssa Kylen baseball harjoituksiin. Lahdin sinne mukaan katsomaan harjoituksia ja rentoutumaan aurinkoon. Harjoitukset kestivat ainakin puolitoista tuntia, enka tietenkaan tajunnut aurinkovoidetta ottaa mukaan. Hieman punoitin, mutta positiivisesti ajateltuna: Ei haittaa, maaliskuun 3, synttarit ja kesasaa.

Pohjassa viela erikseen drinkkiohje, jonka pitaisi
sopia ihmiselle, jonka horoskooppimerkki
on kalat.

Myohemmin tapasin Julian Theresian ja Katherinen Starbucksissa. Heti onnittelujen jalkeen he alkoivat kysella mita halusin tehda. Vaihtoehdotkin heilla oli valmiina! vaihtoehtoina oli kotibileet, baari tai yokerho. Ensimmaisena vastustelin kuitenkin kahta jalkimmaista vaihtoehtoa, silla taytin vasta 20. Erittain maireiden hymyjen kera Theresia vain totesi, etta on mulla ikaa, jos olen Johanna.. Noh siita se ajatus sitten lahti...

Ennen kun suuntasimme jatkamaan suunnitelmaamme, kaytiin katsomassa ilmataytteinen iso pomppulinnaliukumaki. Olisin halunnut menna hyppimaan, mutta lasten turvallisuuden vuoksi, en kaynyt edes kysymassa saisinko ottaa osaa lasten iloon. Ja olisi ollut muutenkin kallis 10minuuttia, silla se olisi maksanut 5 dollaria.
Jatkoimme matkaa Theresian kautta FedExille, ja sielta takaisin Theresian talolle. Vaikka kuinka yritimme olla reippaipta, olimme hieman myohassa sovitusta ajasta nahda muut illallisravintolamme edustalla.

Ravintolaksi valitsimme meidan kanta kuppilaa (eli Starbucksia) vastapaata olevan Johnny's Carlig ravintolan. Kukaan ei kuitenkaan valinnut valkosipulilla maustettua ruokaa, vaikka valkosipulin piti olla ruoan paaosassa.

Tytoilta sain rahapuun. Koska suunnitelmissani
on ostaa LongBoard, on taman tarkoitus
rahallisesti tukea ostostani.
Ja jos oikein hyvin hoidan puutani, kukat toivottavasti
muuttuvat aina vain isommaksi seteliksi
ja lopulta toivottavasti olisi kukkina
sadan dollarin seteleita.

Ja tottakai meista piti yhteiskuvakin saada. Eras miespuolinen tyontekija tarjoutui ritarillisesti ikuistamaan meidan tyttoporukan minun kamerallani. Ensimmaisena ohjeistin, kuinka kayttaa kameraa.Eli mista toimii laukaisu ja missa sijaitsee zoomaus ominaisuus. En tieda miten mies onnistui saheltamaan, mutta han ei saanut kameraa ensimmaisella yrityksella toimimaan. Ei vain uskaltanut painaa laukaisimen nappia tarpeeksi pohjaan.

Ohjeistin uudestaan. Opastin painamaan laukaisimen  napin puolivaliin, jolloin kamera tarkentaa ja antaa pienen merkki aanen, jonka jalkeen voi painaa pohjaan ja ikuistaa tilanteen.
Noh. mies yritti. Tuli lahemmas poytaa. Meni kauemmas poydasta. Zoomasi sisaan ja Zoomasi ulos. Yritti menna kauemmaksi poydasta.

Alkuun saan harjoitella talla skeittilaudalla.
Tytot vain kielsivat seisomasta sen paalla.
Kuulemma liian vaativa lauta.
Voisin satuttaa itseni.

Lopputulos: kaikki ei ollut mukana kuvasta, vaikka mies oli niin kaukana poydasta kuin mahdollista. Jostain ihmeen syysta han zoomasi vain liikaa sisaanpain. Lahtiessaan sanoi vain, etta joskus yla-aste aikoinaan kavi valokuvaus kurssin, muttei vielakaan hallinnut valokuvausta. Olin todella sanaton.
Myohemmin kysyimme erasta naispuolista tyontekijaa ottamaan kuvan. Ja suuret aplodit ja hurraukset! Han onnistui ENSIMMAISELLA yrityksella!
Hymyilytti joka kerta todella leveasti, kun kameran kanssa saheltanyt mies kaveli ohi...


Illallisen jalkeen suuntasin korkokenkaostoksille. Tyttojen painostuksen takia. He kun olivat paattaneet, etta mina pukisin paalleni mekon, kun yokerholle menisimme. Saimlla sain tytot hammastymaan kertomalla, etten omistaisi yhtaan mekkoa. En taalla, enka suomessa.
Ja pakkohan siistit kengat olisi olla. Muut kylla tarjosivat kenkia lainaan, mutta kun kaikkien koot ovat liian isoja nukkejalkaani...
Paasin kotiin, jatin lahjat ja ylimaaraiset tavarat huoneeseeni, ja suuntasinkin samantien ulos, silla Julia tuli hakemaan.
Sain mekkovaihtoehtoja. Paadyin vihreaan melko valjaan mekkoon. (jouduin siis vaihtamaan vaatteet autossa matkalla).  Eipas ole muuten ollut pitkaan aikaan niin epavarmaa oloa, kuin autossa menomatkalla mekko paalla. Muut kun hermoilivat kaikesta muusta, mina jannitin laina mekkoani.

Suuntanamme oli San Jose ja Studio8. Julian kaveri oli lisannyt meidat kutsulistalle, joten saastimme 20dollarin sisaanpaasy maksut. Ja koska liityimme toisen tyton syntymapaivaporukkaan, oli liikenteessa isompi joukko. Ja Julian kaverin esitellessa meita, han aina erikseen kertoi minullakin olevan syntymapaivat.
Seurueemme sai oman penkkialueen, jonne tuotiin erilaisia juomia. Ja juomat oli jo valmiiksi maksettu, joten saastimme siinakin pitkan pennin.
Julian kaveri piti tosiaan huolen, etta minulla oli koko ajan juotavaa. Saattoi vieda lasin kadesta ja todeta, etta synttaritytolla on oltava lasi koko ajan taynna.
Oli harvinaisen halpa ilta.

Liikenteessa taisi olla paljonkin syntymapaiviaan juhlivia, silla DJ;n kysyessa syntymapaivan viettajia, nousi yllattavan moni kasi ilmaan. Todennakoisesti puolet vain huijasivat, ja puolella syntymapaivana oli neljas paiva.
Sen jalkeen DJ soitti kappaleen, jonka aiheena oli synttarit ja niiden juhliminen. (harmi vain en tieda biisin nimea tai esittajaa. Haluan sen biisin itselleni!)
Ihmiset muutenkin vaikuttivat klubilla paljon mukavemmilta kuin Suomessa. Kukaan miespuolinen ei tuntunut pyytavan tanssimaan vain sen vuoksi, etta saisi kaadettua naisen myohemmin sankyyn (vaikka se todennakoisesti toimikin taka-ajatuksena). Ja jos kieltaytyi, ei kaksilahkeinen jaanyt roikkumaan mukana, vaan siirtyi suopuisasti seuraavaa kohdetta kiikaroimaan.

Klubi suljettiin jo 1.30am. Eli tallaiselle, joka rakastaa nukkumista ajankohta oli loistava! Klubilta kuitenkin matkasimme hieman reilun tunnin paahan omien kotikulmien laheisyyteen Livermooriin Ihopiin aamiaiselle. Mina ja Katherine matkasimme Julian kaverin kyydissa, kun muut olivan Julian autossa.
Paasimme Livermooriin reilua puolta tuntia ennen Juliaa, Nicolaa ja Theresiaa aikaisemmin. Heilla kuulemma oli jonkinlaisia ongelmia parkkipaikan maksun kanssa.

@studio8
Katossa roikkuva logo, ja taustalla screenit,
joilta pystyi stalkkaamaan ihmismassaa
tanssilattialla.

Jai todella mukava mukava paiva! Ja todella erilainen syntymapaiva. Enpa olisi uskonut 20vuotiaana tekevani mitaan sellaista, mita tuli tehtya ennen illallista...
Enka muuten vielakaan ole keksinyt, kuinka tytot onnistuivat puhumaan minut ympari ja olemaan suotuisa mekolle ja korkokengille...

@studio8

Hit the snow! Mt. Rosa, Reno & Lake Tahoe!! 17.-18.02 part2.

Lasketteluvarusteet palautettua suuntasimme takaisin Julian pienelle Honda Civikille. Koko tulomatkan edessa istunut Nicola halusi olla kohtelias ja tarjoutui istumaan takapenkilla, jos joku takana olleista halusi vaihtaa paikkaa. Mina reippaana tyttona suostuin vaihtamaan paikkaa, jollei muilla ollut valittamista asiaan. Todennakoisesti kukaan ei kiinnittanyt asiaan huomiota, silla vastalauseita ei kuulunut. Matka Mt.Rosalta Renoon kului pieni vaikerruksia kuunnellen, kun porukan kaksi pieninta istui etupenkilla, ja takapenkille ankeytyi kolme pisinta. Heidan olonsa kylla naytti hieman tukalalta, kun takapenkin koko ei paata huimaa..

Seuraavana suunnitelmissa oli illallisen syominen. Oli kaksi vaihtoehtoa, joko pysahtya matkalla johonkin tai syoda vasta hotellilla. Kyselyn edetessa vaiheeseen, mita kukin haluaa syoda, ilmeni, ettei kenellakaan ollut oikeastaan nalka. Kuitenkaan syomista ei haluttu jattaa hotellille, silla arvelimme siella syomisen olevan hintavampaa. Olimme jo melkein paattaneet olla kokonaan syomatta, kunnes joku bongasi I'n'Out-burgerin kyltin. Heti ilmeni innostusta syoda, joten pysahdyimme sinne illallistamaan.

Matkaa jatkaessamme sain edelleen olla etupenkilla!

Loysimme hotellille erittain helposti Julian GPS;n avulla. Ajoimme hieman huonomman alueen lapi (tai silta se ainakin naytti). Toisen tatuointiliikkeen kohdalla Julia ehdotti spontaanisti otettuja tatuointeja, mutta innostusta ei ilmennyt.
Ajoimme myos Renon keskustan lapi. Koska oli jo hamartynyt, oli rakennusten varikas valoloisto jo paassyt hieman oikeuksiinsa.

Meidan hotelli-casinon paaovi!

Hotellilla Theresia meni Julian kanssa kirjautumaan sisaan. Ja he kantoivat kaikki laukut sisaan, jota hieman ihmettelin miksi. Saskia, Nicola ja mina jaimme autoon odottelemaan. Keskustelu vaihteli taas laidasta laitaan. Se kuitenkin johtui siita, etta tutustuimme Nicolan kanssa paremmin (Han on siis uusi. Reissussa hanella oli 2viikkoa takana Californiassa). Lukitsimme jopa Saskian hetkeksi auton ulkopuolelle. Lopulta Nicola halusi paasta myrkyttamaan itseaan (eli tupakoimaan),joten han uskaltautui viileaan ulkoilmaan auton ulkopuolelle. Meinasin jaada ulkoilmaa lamposempaan autoon, mutta yksin autossa istuminen ei innostanut, joten ulkoistin itseni myos muiden seuraan.

Vietimme aikaa kolmistaan ainakin tunnin ajan, silla vastaanotossa oli kuulemma ruuhkaa ja jono mateli.
Lopulta kysyin Saskialta ja Nicolalta, miksi vain Theresia meni mukaan. He kertoivat, etta Julia oli varannut hotellin sittenkin vain kahelle. Kuulemma Julian host-aiti oli kertonut, ettei kukaan aulassa seuraisi kuka kulkisi minnekin, silla hotellin yhdeydessa ollut Casino aiheuttaisi niin suuren ihmismassan, etta kulkua olisi mahdoton seurata. Ja host-aiti kuulemma tekee taysin samallalailla, ja koskaan ei ole ollut mitaan ongelmia.
Julia siis teki niinkuin host-aitinsa kehoitti.
Alunperin huone piti varata neljalle, ja mukana olisi pitanyt olla vain yksi "ylimaarainen".

Jos televisiosta nakee mainontaa Renosta,
on mainoksissa aina tama rakennus!

Oli kylla totta, ettei alhaalla aulassa kukaan ollut hisseilla vahtimassa kuka siella kulki. Kuitenkin meidan kerrokseemme paastyamme, siella oli nainen, joka erehdyttavasti naytti hotellin tyontekijalta. Han katsoi meidan viiden hengen porukkaa yllattavan tiukasti ilman, etta kysyi tai sanoi mitaan. Huoneessa hieman spekuloitiin tilannetta ja pelkasimme jonkun tulevan kyselemaan jotain. Ketaan ei kuitenkaan tullut ja saimme huokaista helpotuksesta.

Ennen kaupungille suuntaamista osa kavi suihkussa ja vaihtoi vaatteita. Kaikki vaihtoivat paalle jotain siistia ja nattia. Itsellani kuitenkin oli paalla vain huppari ja tuulipuvun housut, silla ei pienessa mielessani edes viuhahtanut ajatust siistien vaatteiden tarpeesta. Farkut olin aikonut pakata mukaani, mutta ei niita laukusta loytynyt. En ole aivan varma unohdinko pakata ne vai olinko vain todennut farkut turhaksi pakata mukaan.

Reno oli vaikuttavan nakoinen. Sen sijainti vain tuntuu olevan taydellisesti keskella ei mitaan kaukana kaikesta.
Minun mielesta Reno naytti aivan kutistetulta Las Vegasilta. Paljon erivarisia valaistuja rakennuksia. ja kirjaimellisesti Casinoita toistensa vieressa kadunmitan verran. Ja paljon kuvattavaa. Sen vuoksi olinkin koko ajan muista jaljessa, kun kirjaimellisesti katsoin kaupunkia linssin lapi koko ajan pysahdellen.

Yhta Casinoa lahdimme kiertelemaan. Aivan kuin elokuvissa tai tv-sarjoissa. Pelikoneita vieretysten. Pelipoytia, joissa siistit tyovaatteet paalla olevat tyontekijat jakoivat kortteja tai tekivat jotain muuta isannoidessaan pelia. Ainoa eroavaisuus elokuvien Casinoihin oli se, ettei kenellakaan ollut paalla hienoja mekkoja tai pukuja. Osa oli pukeutunut tavallisen arkisesti ja ne jotka olivat viettamassa iltaa kavereiden kanssa olivat pukeutuneet hieman siistimmin. Sulauduin siis hupparissani ja tuulipuvun housuissa taydellisesti ihmisten joukkoon. Oli kuitenkin hienoinen pettymys, ettei ainakaan Renon Casinoilla ollut niin hienostunut tunnelma kuin elokuvista voisi olettaa.

Vaikka pelaamiseen ikaraja on 21, saimme silti kulkea vapaasti Casinolla. Julia kertoi, etta sen pitaisi olla ok niin kauan, kun emme yrittaneet pelata mitaan tai emme halunneet ostaa alkoholia. Julia osasi myos kertoa, ettei Julia tai Nicola olisi voineet pelata, silla heilla oli alaikaisia mukanaan. Kerran Julia oli ollut kaverinsa kanssa Casinolla. Koska Julia ei ollut silloin viela 21 ei hanen kaverinsakaan saanut pelata, silla hanen seuralaisensa oli alaikainen.
Ihmetyttaa ajatus, etta alaikaiset saavat kulkea Casinolla ilman mitaan ongelmia. Ehka kaytanto on normaalia vain siella, silla kyseisella Casinolla oli myos lapsille oma Casino. Rahaa vastaan pystyivat lapsetkin pelaamaan erilaisia peleja, ja palkintoina oli erilaisista leluista jopa sahkokitaraan.
Kummaksuttava ajatus vieda lapsia mukanaan Casinolle. Meidan siella kierrellessa kello oli puoli kymmenen illalla ja paikka vilisi aiteja ja isia joilla oli lapsensa mukana. Noh, ainakin lapset oppivat jo varhain kuinka tuhlata rahansa nopeiten, eika heilla tule olemaan vaikeuksia sopeutua uhkapelien maailmaan.

Kaamea Kankkunen-elokuvan teeman mukainen peliautomaatti!

Suomessa kun kaikissa ravintoloissa vallitsee savuttomuus, olin tukehtua tupakan savuun Casinolla. Ihmiset saattoivat litkia drinkkiaan, pyorayttaa hieman pelikonetta ja syottaa siihen lisaa rahaa samalla kun imivat syopakaarylettaan posket lommoilla. Pahimmilla alueilla tuntui liioitellusti silta, ettei savulta nahnyt edes 15metrin paahan. Kuitenkin Casinolla saatettiin ajatella savuttomia ihmisiakin. Auliisti oli isojen huoneiden toisella puolella alue, jota sanottiin savuttomaksi, ja toisella puolella polttaminen olikin jo aivan ok. Eipa kyltit kauheesti vaikuttanut, silla savuhan leviaa ymparistoon tehokkaasti. Tietenkin kylttien laheisyydessa tuntui, etta nakokentta oli taas kirkas! (lasten puolella ei tietenkaan saanut polttaa, ja yllatykseksi, siella ei haistanut ollenkaan savua. Tai sitten savuun oli jo tottunut niin hyvin, ettei sita haistanut)

Hotellille palattua kaikki olivat jo vasyneita. Paadyimme siis kaikki hyvilla mielin nukkumaan. Varsinkin kun televisiotakaan ei kukaan osannut kunnolla kayttaa, ja ainoan ohjelman jonka loysi oli jonkinlainen ohjelma, jossa ihmiset kilpailivat rahasta.

Oli kiva, kun levytkin pystyi  nakemaan koneen sisassa.

Kello kahdeksan aamulla oveen koputettiin, ja siivooja kavi ovella. Han tietenkin pahoitteli heratysta, vaikkei aanensavy kovin pahoitteleva ollut. Suhteellisen toykeasti vain kertoi, etta jos ei halua hairiota aamulla, olisi oveen pitanyt laittaa sellainen lappu, joka pyytaa antamaan rauhaa. Mutta kyseista lappua kun ei koko huoneesta loytynyt, vaikka koko huoneesta kaikki nurkat kavimme lapi, emme edes osanneet aavistaa sen tarpeellisuutta.

Opin kayttaa pikkukamerani saatoja!
(alakulmassa Julia tutkimassa)

Myohaiselle aamiaiselle paasimme vasta joskus klo 10 jalkeen. Olimme saaneet itsemme hotellihuoneesta ulos, ja pakattua tavarat autoon ja suuntasimme laheiselle kahvila-ravintolalle (jonka nimea en muista..)
Ravintolassa tuntui kuin olisi astunut sisaan johonki vanhaan elokuvaan. Kaikki sisustus oli vanhaa, mutta hyvakuntoista.
Seinilla koristi joko isot vanhanaikaiset Coca-Cola taulut, tai muunlaisia valotauluja tai vanhoja kuvia eri julkimoista. Ja tottakai Elvis oli saanut kuvansa kehystetyksi seinalle. Yritin Elvista ottaa mukaan, mutta liian jarkevat ihmiset olivat ruuvannet kuvan kiinni seinaan!
Taustalla soi vanhempi rocki koko ajan taustalla luoden viela paremmin epatodellisen olon.
Eika pida Jukeboxeja unohtaa! Heti aulassa oli vastassa yksi iso jukeboxi, ja jokaiseen seinaa vasten olevaan poytaan oli sijoitettu yksi pienempi jukeboxi. Onneksemme paasimme seinapoytaan, ja paasimme ihatelemaan pikkuruista jukeboxia.
Julia omasta tahdostaan sponsoroi yhden kappaleen, ja yhteisella paatoksella kuuntelimme Beach Boys-California Girls.

Meidan poydan jukeboxi.
Suloinen, eiko?

 Ennen kuin kunnolla suuntasimme Renosta moottoriteille kavimme metsastysliikkeessa. Julia kun tiesi siella olevan lapsille (eli taydellinen meille) tarkoitettu ampumapaikka. Lopulta vain mina, Julia ja Saskia kokeilimme ampumista.
Radaksi oli rakennettua maisema, jossa oli kaksi rakennusta, erilaisia elaimia ja laatikoita. Niiden lomaan oli sijoitettu ledeilla toimivia maalitauluja, joihin oli tarkoitus vahintaan tahdata. (kukaan ei siis pakottanut osumaan).

Julia ja rata.

Kiersimme kaupan kokonaisuudessaan, ahtauduimme autoon, ja lahdimme suuntaamaan moottoritieta takaisin kohti kotia Lake Tahoen kautta. Jarvi on yllattavan pieni, ottaen huomioon, kuinka suosittua aluetta Lake Tahoen ymparisto on.
Maisema oli todella kaunis. Kirkas vesinen jarvi ymparoityna lumisilla vuorilla. Tytot intoutuivat taas lumisotaan. Kokeilin vetta, ja se oli aivan alyttoman kylmaa. Kasi kylla tottui aikanaan siihen, mutta lopulta kylmyys aiheutti pienta sarkya, kun kaden oli ottanut hetkea aikaisemmin pois vedesta.











Kotimatka sujui erittain mukavasti.
Nevadan ja Californian rajaa ylittaessa jouduimme ohittamaan rajatarkastuksen. Julia jannitti tilannetta, koska ei ollut aikaisemmin sellaisesta ajanut. Ei meilta kuitenkaan mitaan kysytty. Ei edes pysaytetty. Rajavartija vain toivotti hyvat paivan jatkot.

Ajoimme Mansikan lapi (kaupunki nimelta Strawberry), ohitimme Little Norway-kahvilan, ja nauroimme jonkin kylapahasen kyltille, jossa kerrottiin saapuvamme kylaan, ja samassa kyltissa alapuolella kerrottiin poistuvamme kylasta. Kylan nimea en muista, mutta todellakin olisi menettanyt kaiken, jos olisi vahaakaan silmiansa sulkenut.

Koko matkan kuuntelimme musiikkia iPodeista niiden kaijuttimien kautta, tai Theresian iPhonea. Julian auton radio kun on kuuluisa toimimattomuudestaan. Kuitenkin aina valilla yritimme kokeilla, jos radio olisi ollut yhteistyo haluisella tuulella. Radio kuitenkin unohtui paalle, silla ei sen paalla oloa huomannut, kun ei siita kuulunut pihaustakaan. Pitkan hiljaisuuden jalkeen radio alkoi toimimaan (!) sielta tuli yksi lause. "Thank you for your patient!" ja sitten ei inahdustakaan. Vain tuo lause. Ei mitaan muuta. Musiikin sijaan, auto tayttyi aanekkaasta naurusta.

Theresiaa ja Saskiaa meinasi alkaa laiskottaa ennen kotioveani, ja he vakaasti miettivat, etta joutuisin kiipeamaan takapenkin keskipaikalta jomman kumman ylitse, jos halusin autosta ulos. Siihen pystyin vain toteamaan, etta ei en voi kiiveta heidan ylitseen. Tietenkin toteamukseni heratti ihmetysta ja he halusivat tietaa miksi. Vastasin arvokkaasti " I'm a lady!". Vastaukseni heratti paljon huvittuneisuutta autossa, ja Julia myotaili leidimaisyyttani toteamalla, etta olin ainoa jolla oli huppari ja verkkarit paalla. Ja myotaili sanomaani (harvinaisen sarkastisesti), etta todellakin olin matkan ainoa lady! (muilla kun oli farkut tai jonkinlainen mekko paallaan)