Home Party!

Julia kuvailee taman maailman kotibileita sanoilla, paljon porukkaa, aina eri fiilis ja paljon ilmaista viinaa. Rehellisesti, taitaa pitaa tuo kuvailu paikkaansa, vaikka vain yksien bileiden perusteella mielipiteeni rakennan.
Jokatapauksessa, hauskaa oli. Pohtiessamme menemista, osa tytoista jo sanoi, ettei halua liittya porukkaan, koska paikka oli tunnin ajomatkan paassa, ja ei ollut takuita, olisiko lahteminen sen arvoista. Myoskin he halusivat ajoissa nukkumaan. Puolsin ajatusta aikaisin nukkumaan. Kuitenkin olin ilmaissut, etta olisi kiinnostavaa nahda millaista siella olisi, vaikken kertaakaan 100%varmuudella sanonut olevani mukana. Pitkan jahkailun jalkeen Jolla paatti, etta mennaan, ja kertoessaan Julialle asiasta, Jolla nimesi myos minut lahtevien joukkoon. En silloinkaan ollut taysin varma olisinko halunnut mukaan lahtea. Lahdin kuitenkin.
Oli harvinaisen mielenkiintoista selittaa asiaa Eijalle kun kotiin palasin tuomaan auton ja hakemaan kotiavaimet. Sanoin vain, etta vaihdamme yhteen autoon, kun porukkaa jai niin vahan liikenteeseen, ja totesin etta suuntaamme Starbucksiin. En vain kokenut hyvaksi kertoa Eijalle, etta Juliaa kavereineen oli pyydetty kaymaan kotibileissa. Eija olisi varmaan ollut ihan okei kotibile ajatuksesta, mutta jokin esti kertomasta.

Ajomatkaan kului kaksi tuntia. Koska talven sateet ovat nyt (vihdoinkin!!) alkaneet taalla, ja saa oli mita huonoin oli moottoritiella paljon kolareita. En ymmarra, miten ihmiset eivat osanneet olla yhtaan varovaisempia, silla varmasti he ovat kokeneet usein Californian talven sateet. Ehka he kuitnkin ovat kuin Suomalaiset lumen kanssa; joka vuosi talvi yllattaa kun kukaan ei muista miten vaaralliset olosuhteet teilla vallitsee silloin. Jokatapauksessa, istuimme ruuhkassa tunnin verran, kun poliisi- ja paloautot tarvitsivat tieta paastakseen onnettomuuspaikoille.

Vihdoin perille paastya olimme hieman arkoja. Julialle oli annettu ohjeistukseksi vain kavella sisaan rohkeasti. Selva. Niin teimme ja heti ulkona meidat toivotettiin tervetulleiksi.
Talo ei ollut suurimmasta mahdollisesta koko luokasta ja ihmismassan vuoksi tuntui, etta ihmisia oli ruuhkaksi asti.

Bileet oli jarjestetty Au Paireille. Joten oletusarvoisesti ajattelimme, etta paikalla olisi vain tyttopuolisia Au Paireja paaosin, jotka olisivat tuoneet mukanaan Amerikkalaisia miehen alkuja. Mutta ei. Talossa oli ainakin 30 henkea, ja tapasin vain 3 Amerikan kansalaista. Yllatyin miten paljon poikia on Au Paireina. (Elamankatsomukseni laajeni rajahdysmaisesti.) On kuitenkin mukavaa nahda, etta on rohkeita poikia, jotka uskaltautuvat Au Paireiksi.

Meille tuli heti esittaytymaan yksi poika. (Mahtavan nimimuistini takia hanen nimensa on vaipunut jo unholaan.) Han oli joko luonnostaan sosiaalinen, tai sitten niin humalassa, ettei pelannyt tiiviiseen tyttoporukkaan soluttautumista. Esittelynsa jalkeen han kysyi minulta haluanko juotavaa, ja listasi mita kaikkea keittiosta loytyisi. Lopulta totesin oluen olevan ihan ok, ja han reippaana ja kohteliaana haki minulle yhden. Tyttojen ilmeet olivat mita erikoisimmat, kun minulle ojennettiin kylma olut. He eivat ilmeisesti seuranneet mita juttelin kyseisen jatkan kanssa, silla sain selittaa heille, etta han oli kysynyt minulta mita haluaisin juoda. Herrasmies-elkein poitsu viela nappasi oluet Jollalle ja Theresialle.

Talossa oli itse vasatty BeerPong-poyta. Olisin halunnut kokeilla pelata, silla en ollut aikaisemmin kokeillut pelia. Kerran aikaisemmin nahnyt pelattavan, ennen Raiders-football pelia. Tilanne oli kuitenkin surullinen, silla olut oli jo paassyt loppumaan. Olisimme kuitenkin voinut shotteina pelata, mutta kuulostaa turhan pahalta juoda vakevia. Varsinkin kun olen varma, etten olisi yhteenkaan kuppiin osunut (olisin siis itse joutunut juomaan koko ajan...). Julia mietti, etta aikoo itselleen hommata oman BeerPong-poydan. Samalla ilmoitin hanelle tulevani kylaan kun hanella poyta olisi.

Tapasin myos ensimmaisen SUOMALAISEN Au Pairin. Ensimmainen lajiaan. Tuntuu, etta taalla loytaa ympariltaan vain saksalaisia tai ruotsalaisia, ja suomalainen tytto sanoi samaa. Han oli erittain ilahtunut tavatessaan toisen suomalaisen. Minua kylla hamensi ja pahasti, kun han kysyi puhunko suomea. Miten en puhuisi suomea, jos Suomesta olen kotoisin? Tytto esittaytyi Elliksi ja kertoi olevansa kotoisin Jyvaskylasta. Kertoi myos, etta jos haluan tavata, voitaisiin tavata vaikka San Franciscossa. Uskon, ja haluankin tavata hanet viela. Varsinkin nyt, kun yhteydenpito on helppoa, silla han lisasi minut Facebookissa kaverikseen. Samalla selvisi, etta Ellilla ja minulla on yhteinen tuttu. Taytyy nakojaan tulla maapallon toiselle puolelle, etta tapaa kaverin kavereita.. Kylla maailma on PIENI!
En muuten koskaan aikaisemmin ollut puhunut niin sekaisin englantia ja suomea. Ja sekapuhuminen oli jopa luontevaa. Ja olen myos iloinen, etta minulle ei voi tarttua niin pahaa aksenttia suomen kieleen kuin Ellille, joka on ollut taalla jo vuoden!

Bileet olivat muutenkin mukavat. Ainoa haitta puoli oli vain se, ettemme paasseet kokemaan millainen fiilis siella oli ollut ennen, kuin kaikki olivat humalassa. Paasimme perille sen verran myohaan, etta osa alkoi jo suunnata kohti kotia.
Ja join vain sen yhden ja ainoan oluen koko aikana, ja sekin onnistuttiin ikuistamaan kuvaan, kun Juliasta, Theresiasta, Jollasta ja minusta otettiin yhteiskuva Julian kameralla.

(olin kotona vasta aamu neljan jalkeen...)


P.S.
Myohemmin selvisi, etta se kohtelias poika on kotoisin Canadasta.
Ja joku oikeasti Amerikkalainen poika luuli, etta Hollanti ja Suomi on samaa maata tai edes todella lahella toisiaan.