Hit the snow! Mt. Rosa, Reno & Lake Tahoe!! 17.-18.02 part2.

Lasketteluvarusteet palautettua suuntasimme takaisin Julian pienelle Honda Civikille. Koko tulomatkan edessa istunut Nicola halusi olla kohtelias ja tarjoutui istumaan takapenkilla, jos joku takana olleista halusi vaihtaa paikkaa. Mina reippaana tyttona suostuin vaihtamaan paikkaa, jollei muilla ollut valittamista asiaan. Todennakoisesti kukaan ei kiinnittanyt asiaan huomiota, silla vastalauseita ei kuulunut. Matka Mt.Rosalta Renoon kului pieni vaikerruksia kuunnellen, kun porukan kaksi pieninta istui etupenkilla, ja takapenkille ankeytyi kolme pisinta. Heidan olonsa kylla naytti hieman tukalalta, kun takapenkin koko ei paata huimaa..

Seuraavana suunnitelmissa oli illallisen syominen. Oli kaksi vaihtoehtoa, joko pysahtya matkalla johonkin tai syoda vasta hotellilla. Kyselyn edetessa vaiheeseen, mita kukin haluaa syoda, ilmeni, ettei kenellakaan ollut oikeastaan nalka. Kuitenkaan syomista ei haluttu jattaa hotellille, silla arvelimme siella syomisen olevan hintavampaa. Olimme jo melkein paattaneet olla kokonaan syomatta, kunnes joku bongasi I'n'Out-burgerin kyltin. Heti ilmeni innostusta syoda, joten pysahdyimme sinne illallistamaan.

Matkaa jatkaessamme sain edelleen olla etupenkilla!

Loysimme hotellille erittain helposti Julian GPS;n avulla. Ajoimme hieman huonomman alueen lapi (tai silta se ainakin naytti). Toisen tatuointiliikkeen kohdalla Julia ehdotti spontaanisti otettuja tatuointeja, mutta innostusta ei ilmennyt.
Ajoimme myos Renon keskustan lapi. Koska oli jo hamartynyt, oli rakennusten varikas valoloisto jo paassyt hieman oikeuksiinsa.

Meidan hotelli-casinon paaovi!

Hotellilla Theresia meni Julian kanssa kirjautumaan sisaan. Ja he kantoivat kaikki laukut sisaan, jota hieman ihmettelin miksi. Saskia, Nicola ja mina jaimme autoon odottelemaan. Keskustelu vaihteli taas laidasta laitaan. Se kuitenkin johtui siita, etta tutustuimme Nicolan kanssa paremmin (Han on siis uusi. Reissussa hanella oli 2viikkoa takana Californiassa). Lukitsimme jopa Saskian hetkeksi auton ulkopuolelle. Lopulta Nicola halusi paasta myrkyttamaan itseaan (eli tupakoimaan),joten han uskaltautui viileaan ulkoilmaan auton ulkopuolelle. Meinasin jaada ulkoilmaa lamposempaan autoon, mutta yksin autossa istuminen ei innostanut, joten ulkoistin itseni myos muiden seuraan.

Vietimme aikaa kolmistaan ainakin tunnin ajan, silla vastaanotossa oli kuulemma ruuhkaa ja jono mateli.
Lopulta kysyin Saskialta ja Nicolalta, miksi vain Theresia meni mukaan. He kertoivat, etta Julia oli varannut hotellin sittenkin vain kahelle. Kuulemma Julian host-aiti oli kertonut, ettei kukaan aulassa seuraisi kuka kulkisi minnekin, silla hotellin yhdeydessa ollut Casino aiheuttaisi niin suuren ihmismassan, etta kulkua olisi mahdoton seurata. Ja host-aiti kuulemma tekee taysin samallalailla, ja koskaan ei ole ollut mitaan ongelmia.
Julia siis teki niinkuin host-aitinsa kehoitti.
Alunperin huone piti varata neljalle, ja mukana olisi pitanyt olla vain yksi "ylimaarainen".

Jos televisiosta nakee mainontaa Renosta,
on mainoksissa aina tama rakennus!

Oli kylla totta, ettei alhaalla aulassa kukaan ollut hisseilla vahtimassa kuka siella kulki. Kuitenkin meidan kerrokseemme paastyamme, siella oli nainen, joka erehdyttavasti naytti hotellin tyontekijalta. Han katsoi meidan viiden hengen porukkaa yllattavan tiukasti ilman, etta kysyi tai sanoi mitaan. Huoneessa hieman spekuloitiin tilannetta ja pelkasimme jonkun tulevan kyselemaan jotain. Ketaan ei kuitenkaan tullut ja saimme huokaista helpotuksesta.

Ennen kaupungille suuntaamista osa kavi suihkussa ja vaihtoi vaatteita. Kaikki vaihtoivat paalle jotain siistia ja nattia. Itsellani kuitenkin oli paalla vain huppari ja tuulipuvun housut, silla ei pienessa mielessani edes viuhahtanut ajatust siistien vaatteiden tarpeesta. Farkut olin aikonut pakata mukaani, mutta ei niita laukusta loytynyt. En ole aivan varma unohdinko pakata ne vai olinko vain todennut farkut turhaksi pakata mukaan.

Reno oli vaikuttavan nakoinen. Sen sijainti vain tuntuu olevan taydellisesti keskella ei mitaan kaukana kaikesta.
Minun mielesta Reno naytti aivan kutistetulta Las Vegasilta. Paljon erivarisia valaistuja rakennuksia. ja kirjaimellisesti Casinoita toistensa vieressa kadunmitan verran. Ja paljon kuvattavaa. Sen vuoksi olinkin koko ajan muista jaljessa, kun kirjaimellisesti katsoin kaupunkia linssin lapi koko ajan pysahdellen.

Yhta Casinoa lahdimme kiertelemaan. Aivan kuin elokuvissa tai tv-sarjoissa. Pelikoneita vieretysten. Pelipoytia, joissa siistit tyovaatteet paalla olevat tyontekijat jakoivat kortteja tai tekivat jotain muuta isannoidessaan pelia. Ainoa eroavaisuus elokuvien Casinoihin oli se, ettei kenellakaan ollut paalla hienoja mekkoja tai pukuja. Osa oli pukeutunut tavallisen arkisesti ja ne jotka olivat viettamassa iltaa kavereiden kanssa olivat pukeutuneet hieman siistimmin. Sulauduin siis hupparissani ja tuulipuvun housuissa taydellisesti ihmisten joukkoon. Oli kuitenkin hienoinen pettymys, ettei ainakaan Renon Casinoilla ollut niin hienostunut tunnelma kuin elokuvista voisi olettaa.

Vaikka pelaamiseen ikaraja on 21, saimme silti kulkea vapaasti Casinolla. Julia kertoi, etta sen pitaisi olla ok niin kauan, kun emme yrittaneet pelata mitaan tai emme halunneet ostaa alkoholia. Julia osasi myos kertoa, ettei Julia tai Nicola olisi voineet pelata, silla heilla oli alaikaisia mukanaan. Kerran Julia oli ollut kaverinsa kanssa Casinolla. Koska Julia ei ollut silloin viela 21 ei hanen kaverinsakaan saanut pelata, silla hanen seuralaisensa oli alaikainen.
Ihmetyttaa ajatus, etta alaikaiset saavat kulkea Casinolla ilman mitaan ongelmia. Ehka kaytanto on normaalia vain siella, silla kyseisella Casinolla oli myos lapsille oma Casino. Rahaa vastaan pystyivat lapsetkin pelaamaan erilaisia peleja, ja palkintoina oli erilaisista leluista jopa sahkokitaraan.
Kummaksuttava ajatus vieda lapsia mukanaan Casinolle. Meidan siella kierrellessa kello oli puoli kymmenen illalla ja paikka vilisi aiteja ja isia joilla oli lapsensa mukana. Noh, ainakin lapset oppivat jo varhain kuinka tuhlata rahansa nopeiten, eika heilla tule olemaan vaikeuksia sopeutua uhkapelien maailmaan.

Kaamea Kankkunen-elokuvan teeman mukainen peliautomaatti!

Suomessa kun kaikissa ravintoloissa vallitsee savuttomuus, olin tukehtua tupakan savuun Casinolla. Ihmiset saattoivat litkia drinkkiaan, pyorayttaa hieman pelikonetta ja syottaa siihen lisaa rahaa samalla kun imivat syopakaarylettaan posket lommoilla. Pahimmilla alueilla tuntui liioitellusti silta, ettei savulta nahnyt edes 15metrin paahan. Kuitenkin Casinolla saatettiin ajatella savuttomia ihmisiakin. Auliisti oli isojen huoneiden toisella puolella alue, jota sanottiin savuttomaksi, ja toisella puolella polttaminen olikin jo aivan ok. Eipa kyltit kauheesti vaikuttanut, silla savuhan leviaa ymparistoon tehokkaasti. Tietenkin kylttien laheisyydessa tuntui, etta nakokentta oli taas kirkas! (lasten puolella ei tietenkaan saanut polttaa, ja yllatykseksi, siella ei haistanut ollenkaan savua. Tai sitten savuun oli jo tottunut niin hyvin, ettei sita haistanut)

Hotellille palattua kaikki olivat jo vasyneita. Paadyimme siis kaikki hyvilla mielin nukkumaan. Varsinkin kun televisiotakaan ei kukaan osannut kunnolla kayttaa, ja ainoan ohjelman jonka loysi oli jonkinlainen ohjelma, jossa ihmiset kilpailivat rahasta.

Oli kiva, kun levytkin pystyi  nakemaan koneen sisassa.

Kello kahdeksan aamulla oveen koputettiin, ja siivooja kavi ovella. Han tietenkin pahoitteli heratysta, vaikkei aanensavy kovin pahoitteleva ollut. Suhteellisen toykeasti vain kertoi, etta jos ei halua hairiota aamulla, olisi oveen pitanyt laittaa sellainen lappu, joka pyytaa antamaan rauhaa. Mutta kyseista lappua kun ei koko huoneesta loytynyt, vaikka koko huoneesta kaikki nurkat kavimme lapi, emme edes osanneet aavistaa sen tarpeellisuutta.

Opin kayttaa pikkukamerani saatoja!
(alakulmassa Julia tutkimassa)

Myohaiselle aamiaiselle paasimme vasta joskus klo 10 jalkeen. Olimme saaneet itsemme hotellihuoneesta ulos, ja pakattua tavarat autoon ja suuntasimme laheiselle kahvila-ravintolalle (jonka nimea en muista..)
Ravintolassa tuntui kuin olisi astunut sisaan johonki vanhaan elokuvaan. Kaikki sisustus oli vanhaa, mutta hyvakuntoista.
Seinilla koristi joko isot vanhanaikaiset Coca-Cola taulut, tai muunlaisia valotauluja tai vanhoja kuvia eri julkimoista. Ja tottakai Elvis oli saanut kuvansa kehystetyksi seinalle. Yritin Elvista ottaa mukaan, mutta liian jarkevat ihmiset olivat ruuvannet kuvan kiinni seinaan!
Taustalla soi vanhempi rocki koko ajan taustalla luoden viela paremmin epatodellisen olon.
Eika pida Jukeboxeja unohtaa! Heti aulassa oli vastassa yksi iso jukeboxi, ja jokaiseen seinaa vasten olevaan poytaan oli sijoitettu yksi pienempi jukeboxi. Onneksemme paasimme seinapoytaan, ja paasimme ihatelemaan pikkuruista jukeboxia.
Julia omasta tahdostaan sponsoroi yhden kappaleen, ja yhteisella paatoksella kuuntelimme Beach Boys-California Girls.

Meidan poydan jukeboxi.
Suloinen, eiko?

 Ennen kuin kunnolla suuntasimme Renosta moottoriteille kavimme metsastysliikkeessa. Julia kun tiesi siella olevan lapsille (eli taydellinen meille) tarkoitettu ampumapaikka. Lopulta vain mina, Julia ja Saskia kokeilimme ampumista.
Radaksi oli rakennettua maisema, jossa oli kaksi rakennusta, erilaisia elaimia ja laatikoita. Niiden lomaan oli sijoitettu ledeilla toimivia maalitauluja, joihin oli tarkoitus vahintaan tahdata. (kukaan ei siis pakottanut osumaan).

Julia ja rata.

Kiersimme kaupan kokonaisuudessaan, ahtauduimme autoon, ja lahdimme suuntaamaan moottoritieta takaisin kohti kotia Lake Tahoen kautta. Jarvi on yllattavan pieni, ottaen huomioon, kuinka suosittua aluetta Lake Tahoen ymparisto on.
Maisema oli todella kaunis. Kirkas vesinen jarvi ymparoityna lumisilla vuorilla. Tytot intoutuivat taas lumisotaan. Kokeilin vetta, ja se oli aivan alyttoman kylmaa. Kasi kylla tottui aikanaan siihen, mutta lopulta kylmyys aiheutti pienta sarkya, kun kaden oli ottanut hetkea aikaisemmin pois vedesta.











Kotimatka sujui erittain mukavasti.
Nevadan ja Californian rajaa ylittaessa jouduimme ohittamaan rajatarkastuksen. Julia jannitti tilannetta, koska ei ollut aikaisemmin sellaisesta ajanut. Ei meilta kuitenkaan mitaan kysytty. Ei edes pysaytetty. Rajavartija vain toivotti hyvat paivan jatkot.

Ajoimme Mansikan lapi (kaupunki nimelta Strawberry), ohitimme Little Norway-kahvilan, ja nauroimme jonkin kylapahasen kyltille, jossa kerrottiin saapuvamme kylaan, ja samassa kyltissa alapuolella kerrottiin poistuvamme kylasta. Kylan nimea en muista, mutta todellakin olisi menettanyt kaiken, jos olisi vahaakaan silmiansa sulkenut.

Koko matkan kuuntelimme musiikkia iPodeista niiden kaijuttimien kautta, tai Theresian iPhonea. Julian auton radio kun on kuuluisa toimimattomuudestaan. Kuitenkin aina valilla yritimme kokeilla, jos radio olisi ollut yhteistyo haluisella tuulella. Radio kuitenkin unohtui paalle, silla ei sen paalla oloa huomannut, kun ei siita kuulunut pihaustakaan. Pitkan hiljaisuuden jalkeen radio alkoi toimimaan (!) sielta tuli yksi lause. "Thank you for your patient!" ja sitten ei inahdustakaan. Vain tuo lause. Ei mitaan muuta. Musiikin sijaan, auto tayttyi aanekkaasta naurusta.

Theresiaa ja Saskiaa meinasi alkaa laiskottaa ennen kotioveani, ja he vakaasti miettivat, etta joutuisin kiipeamaan takapenkin keskipaikalta jomman kumman ylitse, jos halusin autosta ulos. Siihen pystyin vain toteamaan, etta ei en voi kiiveta heidan ylitseen. Tietenkin toteamukseni heratti ihmetysta ja he halusivat tietaa miksi. Vastasin arvokkaasti " I'm a lady!". Vastaukseni heratti paljon huvittuneisuutta autossa, ja Julia myotaili leidimaisyyttani toteamalla, etta olin ainoa jolla oli huppari ja verkkarit paalla. Ja myotaili sanomaani (harvinaisen sarkastisesti), etta todellakin olin matkan ainoa lady! (muilla kun oli farkut tai jonkinlainen mekko paallaan)